Ammatillisen kuntoutuksen tehtävänä on auttaa ammatillisella polullaan eteenpäin henkilöitä, jotka syystä tai toisesta ovat kokeneet haasteita kouluttautumisessa, työllistymisessä tai työelämässä pysymisessä.
Kuvaamme tässä artikkelissa havaintojamme Kelan ammatillista Taito-kuntoutusta koskevasta toimeenpanotutkimuksesta, jota olemme olleet toteuttamassa osana tutkimusryhmää syksystä 2022 lähtien. Tutkimuksen tehtävänä oli tuottaa käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa kuntoutuksen toteutumisesta ja kehittämistarpeista. Pohdimme seuraavassa toimeenpanotutkimuksen löydöksiä hyödyntäen ristiriitaa kuntoutukseen osallistumisen vaatimusten ja voimavarojen välillä. Tämä jännite syntyy siitä, että samalla kun ammatillisen kuntoutuksen ajatellaan vahvistavan yksilön toimintakykyä, yksilöllisiä voimavaroja ja valmiuksia, niin siihen osallistuminen myös edellyttää häneltä riittävää toimintakykyisyyttä.
Taito-kuntoutus: monimuotoista ammatillista kuntoutusta
Taito-kuntoutus on yksi Kelan ammatillisen kuntoutuksen muodoista. Kuntoutuksen asiakasryhmä on laaja niin asiakkaiden iän kuin tuen tarpeiden suhteen. Palvelukuvauksen mukaisesti kuntoutus on tarkoitettu 18–64-vuotiaille henkilöille, jotka tarvitsevat tukea työelämään pääsemiseen, työllistymiseen, työelämässä jatkamiseen ja/tai ammatillisen suunnitelman etenemiseen. Taito-kuntoutusta ei ole suunnattu esimerkiksi tietylle potilasryhmälle, vaan siihen voivat hakeutua henkilöt, joilla on erilaisia sairauksia, haasteita tai vammoja, jotka aiheuttavat uhan työ- tai opiskelukyvylle ja työllistymiselle. (Kela, 2022; KKRL 566/2005, 6 §, 7 §.) Näin ollen yksittäisen Taito-kuntoutusryhmän jäsenillä voi olla niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisia toimintakyvyn rajoitteita, ja he voivat olla hyvin eri vaiheissa ammatillista tai koulutuksellista polkuaan.
Taito-kuntoutuksen erilaiset toteuttamistavat vaativat paljon asiakkaiden toimintakyvyltä. Taito-kuntoutus toteutetaan monimuotoisena kokonaisuutena, johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmäkäyntejä. Olennainen osa kuntoutusta on 50–70 vuorokautta kestävä työharjoittelu. Yksittäisen asiakkaan kohdalla kuntoutus kestää keskimäärin reilun vuoden. Kuntoutujien ryhmä pysyy mahdollisia keskeytyksiä lukuun ottamatta samana koko kuntoutusprosessin ajan. (Kela, 2022.) Kuntoutuksen monimuotoinen toteutustapa – yksilökäynteihin, ryhmätoimintaan ja työharjoitteluun osallistuminen – edellyttää asiakkailta muun muassa valmiuksia osallistua sosiaalisen vuorovaikutukseen erilaisissa tilanteissa ja kokoonpanoissa sekä kykyä sitoutua säännölliseen käynti- ja harjoittelurytmiin. Nämä kuntoutuksen ominaispiireet voivat muodostaa yhtäältä merkittävän kuormitustekijän, mutta toisaalta myös merkityksellisen oppimisen mahdollisuuden. Erityisesti henkilöt, joilla on psyykkisiä vaikeuksia, voivat kokea haasteet mahdollisuuksia suurempina ja osallistumista edellyttävät voimavaransa riittämättöminä. (ks. tarkemmin Tiitinen ym., 2024.)
Kenelle Taito sopii, kenelle ei?
Tarkastelimme Taito-kuntoutuksen toteutukseen osallistuneiden ammattilaisten kokemuksia ja näkemyksiä Taito-kuntoutuksesta osana Toimeenpanotutkimus Kelan Taito-kuntoutuksesta -hanketta. Hankkeen toteutti Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja sitä rahoitti Kela. Tutkimukseen sisältyneessä kyselyssä pyysimme moniammatillisen kuntoutustiimin ammattilaisia kuvaamaan näkemyksiään siitä, millaisille henkilöille tai millaisiin tilanteisiin Taito-kuntoutus heidän arvioimanaan soveltuu hyvin. Ammattilaisista 43 vastasi kysymykseen, jonka vastaukset koostimme sisällönanalyysin kautta seuraavaksi virkemuotoiseksi kuvaukseksi. Ammattilaisten kuvaukset olivat keskenään hyvin samankaltaisia, ja seuraavassa kuvattu kooste tuo esille useammin kuin yksittäisen kerran kuvauksissa mainitut sisällöt.
Taito-kuntoutus sopii erityisesti nuorille, mutta myös muun ikäisille henkilöille, joilla sairaudesta, vammasta tai muusta syystä johtuen ei vielä ole työkokemusta tai koulutusta tai joilla on pitkä tauko työelämästä. He etsivät selkeyttä omaan työkykyynsä ja siihen sopiviin ammatillisiin suunnitelmiin.
He tarvitsevat monialaista ja tiivistä tukea, sosiaalisten taitojen sekä itsetunnon vahvistamista ja rohkaisua. Heidän toimintakykynsä on riittävä, he saavat hoitoa tai apua eikä heillä ole akuutti kriisiä.
Heillä on oltava omaa motivaatiota osallistua ja halu ottaa apua vastaan.
Vastaavasti pyysimme kyselyssä arvioita moniammatillisten kuntoutustiimien jäseniltä myös siitä, keille tai millaisiin tilanteisiin Taito-kuntoutus soveltuu huonosti. Seuraaviin virkkeisiin on koottu tiivistys 41 ammattilaisen kuvauksista. Vastaavasti, kuin yllä kuvatun aineiston kohdalla, myös nämä kuvaukset olivat ammattilaisilla keskenään hyvin samankaltaisia, ja koosteeseen sisällytettiin useammin kuin kerran mainitut sisällöt.
Taito-kuntoutus ei sovellu lähellä eläkeikää oleville tai muunkaan ikäisille henkilöille, joiden terveydentila on epäselvä tai joiden hoidon suunnittelu on kesken.
Kuntoutus ei sovi henkilöille, joiden toimintakyky ei ole riittävä kuntoutukseen tai työllistymiseen, joiden tilanne on kriisiytynyt tai joilla ei ole motivaatiota ja sitoutumista osallistumiseen tai tuen vastaanottamiseen.
Kuntoutus ei toisaalta sovi myöskään niille, joilla on hyvät arjen perustaidot tai joiden ammatilliset suunnitelmat ovat jo selvillä, vaikka heillä olisikin vaikeuksia löytää työpaikka.
Samalla kun kuvaukset tuovat esille niitä haasteita, joihin ammattilaiset kokevat Taito-kuntoutuksen pystyvän hyvin tarjoamaan apua, luovat ne myös kuvaa siitä, mitä kuntoutus siihen osallistuvalta yksilöltä edellyttää. Toisin sanoen ne kertovat, millaisia voimavaroja, valmiuksia ja elämäntilanteita “mahtuu” kuntoutuksen kontekstiin ja millaisten puolestaan nähdään muodostavan esteen kuntoutukseen osallistumiselle.
Kuntoutuskuntoisuutta vai kuntoutuksen kuntoisuutta?
Ammattilaisten kyselyvastaukset herättävät kysymyksen siitä, mitä ”kuntoutuskuntoisuus” ammatillisessa kuntoutuksessa merkitsee – eli millainen on henkilön kuntoutukseen osallistumisen mahdollistava riittävä toimintakyky? Samaan aikaan, kun kuntoutuksen tulisi vahvistaa toimintakykyä, yksilöllisiä voimavaroja ja valmiuksia, siihen osallistuminen edellyttää yksilöltä myös riittävää toimintakykyisyyttä. Taito-kuntoutuksessa nämä osallistumisen edellytykset näyttävät tiivistyvän riittävän toimintakyvyn lisäksi myös kykyyn ottaa vastaan apua, kuntoutujan motivaatioon ja sitoutumiseen sekä riittävään saatavilla olevaan hoitoon ja tukeen. Mutta miten etukäteen voidaan varmistaa, että yksilön toimintakyky ja motivaatio ovat riittäviä mahdollistamaan sitoutumisen monimuotoiseen kuntoutustoimintaan? Ja kenen vastuulla varmistaminen on tai sen pitäisi olla?
Jos toimintakyky katsotaan riittämättömäksi, onko kyse siitä, että kuntoutuksen ajoitus on myöhästynyt?
Motivaatiosta tiedetään lisäksi se, että vaikka se kuntoutuksen alkuvaiheessa olisikin riittävää, niin tarve motivaation tukemiselle voi jatkua läpi kuntoutumisprosessin ja myös sen päättymisen jälkeen (Autti-Rämö, 2021; Lämsä ym., 2017; myös Moilanen ym., 2020). Motivoitumisen voikin nähdä riippuvaisena ammattilaisen kyvystä luoda kuntoutujaan luottamuksellinen ja sitoutumista tukeva suhde, jonka avulla kannatellaan asiakkaan tavoitteellista motivoitumista ja pystyvyyden tunnetta (Autti-Rämö, 2021). Asiakkaan motivoitumisen tukeminen voi merkitä sitä, että ammattilainen työskentelee sen eteen pitkäaikaisesti, jopa jatkuvasti (Lämsä ym., 2017). Voi myös olla mahdollista, että riittämätön toimintakyky tulkitaan väärin esimerkiksi kuntoutujan motivaation puutteeksi ja sitoutumattomuudeksi. Jos toimintakyky katsotaan riittämättömäksi, onko kyse siitä, että kuntoutuksen ajoitus on myöhästynyt? Kuntoutustarpeen tunnistaminen ja kuntoutukseen ohjaaminen – tai nämä molemmat – ovat siis tapahtuneet kuntoutujan tilanteen huomioiden liian myöhään. Vastausten löytäminen kysymykseen siitä, mikä mahdollistaisi oikea-aikaisen tunnistamisen ja kuntoutuksen ohjaamisen, on kuitenkin vaikeaa ja katkeaa usein puheeseen riittämättömistä resursseista.
Lasten ja nuorten koulukuntoisuuteen (esim. Kaltiala & Kosola, 2022; Puustjärvi, 2024) liittyvää keskustelua lainaten voidaan myös kysyä, missä määrin ”kuntoutuskuntoisuuden” sijaan tulisi pohtia kuntoutuksen kuntoisuutta. Tämä tarkoittaisi huomion kiinnittämistä esimerkiksi siihen, kuinka ammattilaiset ja kuntoutusta tukevat rakenteet mahdollistavat sen, että kuntoutujien yksilölliset ja usein myös moninaiset tarpeet pystytään huomioimaan kuntoutusympäristöjen ja -toimintojen luomisessa. Tällöin olennaista on se, että kuntoutuksen ympäristöt ja rakenteet lainsäädännöstä lähtien mahdollistavat ammattilaisille riittävät resurssit kuntoutustyön laadukkaaseen tekemiseen ja asiakkaiden moninaisten tarpeiden huomioimiseen. Kuntoutuksen ja kuntoutumisen edellytyksiä tulee siis tarkastella paitsi yksilön toimintakyvyn, voimavarojen ja valmiuksien, myös kuntoutuksen ympäristöjen ja rakenteiden näkökulmasta.