Kehittämis-, tutkimus- ja selvityshankkeiden suunnitteluvaiheessa hakijat joutuvat miettimään, miten ja missä vaiheessa toimenpiteiden kohteet tulevat tai pääsevät prosessiin mukaan. Esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriöltä valtionavustusta liikunnallisen elämäntavan kehittämiseen hakeneet ovat vastanneet lomakkeessa kysymykseen, miten hankkeen kohderyhmä osallistuu toiminnan suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin. (Osallisuudesta hankkeiden tavoitteena ja tuloksena: Tarkiainen, E., Kukko, T. & Turunen, M., 2024). Arvioinnissa käytetään usein palautekyselyä. Suunnitteluvaiheessa viitataan aiempiin hankkeisiin, joihin nykyinen pohjautuu ja joiden palautteiden pohjalta hanketta on muokattu. Toimenpiteitä saatetaan pilotoida tai ainakin kehittää hankkeen kuluessa, kuten järkevää onkin. Parhaimmillaan on aidosti käytetty yhteiskehittämisen menetelmiä, tiedonkeruuta, kuulemisia ja ennakkotehtäviä.
Kuulemisesta kanssatutkijuuteen
Tieteellisessä tutkimuksessa edellytetään toisinaan, että niitä, ihmisiä, joita tutkimus koskee, tulee osallistaa prosessiin sen eri vaiheissa. Käytännön vaihtelevat eri tieteenaloilla ja tutkimussuuntauksissa. Lääketieteellisessä tutkimuksessa potilaat, potilasraadit tai potilasjärjestöt voivat tarjota näkökulmia tutkimuksen aiheen valintaan, tutkimuskysymyksen muotoiluun tai tutkimuksen toteuttamiseen. Tyypillistä on esimerkiksi kysely- ja suostumuslomakkeiden sekä saatekirjeiden ymmärrettävyyden ja saavutettavuuden testaaminen. Myös tulosten yleistajuisen viestinnän suunnittelussa potilaiden omat näkökulmat ja tarpeet ovat merkityksellisiä. (Tranh Minh, Liljeström, Hämeen-Anttila, 2024.)
Osallistamisen tavoite voi olla myös tutkimuksen teknisen laadun parantaminen. Esimerkiksi haastattelujen tekemisessä ja tulkitsemisessa voi olla apuna henkilöitä, joilla on aiempaa, ehkä parempaakin ymmärrystä aihepiiristä ja siitä, mitä haastateltavat puhuvat ja tarkoittavat. Joskus taustalla on kokonaan erilainen tiedonintressi. Eli voidaan puhua muutos- tai käytäntöorientaatiosta, jossa ei pelkästään pyritä saamaan selville, miten asiat ovat, vaan myös muuttamaan asioita, jolloin osallistaminen saattaa olla tavoiteltavaa sinänsä. Kehittämishankkeissa osallisuuden ja omistajuuden rakentaminen on usein hankkeelle välttämätöntä. (Aiheesta laajemmin Kulmala, Spišák & Venäläinen, 2023.)
Tutkittavina olevien ihmisten asema hankkeiden suunnittelussa ja toteutuksessa vaihtelee. Vähimmillään maallikkonäkökulman hyödyntämisellä kehitetään lomakkeiden ymmärrettävyyttä. Jatkumossa seuraavana on asianosaisten oman tiedon ja näkökulman kuulluksi tuleminen tutkimuksen suunnittelussa, toteutusvaiheessa sekä tulosten ja havaintojen tulkinnassa. Lopulta voidaan puhua tutkimuskumppanuudesta tai kanssatutkijuudesta (Sipari, Vänskä, Lehtonen, Helenius, Väisänen & Harra, 2022). Osallisuus tiedon ja sen tuotannon omistajuudesta jakautuu eri tavalla kuin jos kyse olisi tutkijoista ja heidän tutkimuskohteistaan.
Kuka päättää, ketä ja miten saa ja täytyy kuulla?
Oma ongelmansa osallisten kuulemisessa on, kuka saa tai kykenee edustamaan ihmisiä, joita asia koskee. Edustus voi olla järjestäytynyttä, esimerkiksi potilasjärjestöjä tai kokemusasiantuntijoita. Itseään edustamaan kykenemättömille kuultaville voi olla asetettu myös virallisia asiamiehiä: yhteiskunnan tuottamia valtuutettuinstituutioita.
Kun tutkimuksen tai kehittämishankkeen kohderyhmänä ovat lapset tai nuoret, on syytä arvioida, kuka ja miten heidän ääntään käyttää. Missä määrin on mahdollista esimerkiksi haastattelemalla kuulla lapsia, jotka omista lähtökohdistaan tekevät selkoa näkemyksistään, ja syntyykö sen tuloksena kuulijalle valtuutus puhua heidän äänellään? Miten varmistetaan, että lapsilla on kehitystasolleen ja tietämykselleen sopiva tieto siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen heitä tutkitaan, tai onko heillä mahdollisuus arvioida tai päättää omasta osallistumisestaan? Niin sanotun uuden lapsitutkimuksen paradigmassa on kiinnitetty huomiota lapsille esimerkiksi koulunkäynnin myötä rakentuneisiin kykyihin ja tottumuksiin ilmaista itseään. On ajateltu, että niitä huomioon ottamalla olisi mahdollista paitsi kehittää laadultaan parempia tutkimusmenetelmiä myös yleisemmin muuttaa aikuislähtöistä valtasuhdetta. (Lallukka, 2003, 70–72.)
Kun tutkimuksen tai kehittämishankkeen kohderyhmänä ovat lapset tai nuoret, on syytä arvioida, kuka ja miten heidän ääntään käyttää.
Lapsia koskeva tutkimus ja heidän kuulemisensa edellyttävät monitasoisia lupaprosesseja, joilla varmistetaan lasten itsensä, heidän vanhempiensa, koulun tai kunnan suostumukset, jotta asiat tulevat tehtyä lain mukaan, oikein ja eettisesti kestäväksi katsottavalla tavalla. On mahdollista, että lopulta kuulluksi tulevat kuitenkin ne, joita on helppo kuulla, eivät välttämättä ne, joita pitäisi kuulla. Katveeseen jäämisestä voi seurata, että hyvää tarkoittavat kehittämistoimet eivät tavoita niitä, keitä pitäisi, jos ei ole saatu riittävää tietoa vaikkapa sosiaalisesta todellisuudesta, jossa on tarkoitus toimia. Esimerkiksi koulun välituntien liikunnallistaminen sekä lasten ja nuorten osallistaminen prosessiin edellyttävät ymmärrystä lasten statusvaistosta eli tiedosta, mitkä ovat kenenkin sosiaaliseen asemaan liittyvät mahdollisuudet toimia. Korkeampi asema kouluyhteisössä mahdollistaa isomman liikkumavapauden, vaikutusvallan ja aloitteellisemman roolin. Aktivoimiseen tähtäävät toimenpiteet voivat tässä todellisuudessa vahvistaa asetelmia tai purkaa niitä. (Rajala, Itkonen, Kankaanpää, Tammelin & Laine, 2014.)
Kuultavia ja osallistettavia osapuolia voivat ihmisten itsensä lisäksi olla eri viranomaiset, viranhaltijat ja julkisyhteisöt. Mielenkiintoinen erityispiirre on vuonna 2024 laadittu Saamelaisia koskevan tutkimukset eettiset ohjeet Suomessa -julkaisu, jossa ohjeistetaan, milloin tutkimukselle pitäisi hankkia yksilön suostumuksen lisäksi vielä yhteisöllinen hyväksyntä (Heikkilä, Kuokkanen, Lehtola, Magga, Magga, Näkkäläjärvi, Valkonen & Virtanen, 2024). Likesissä on tehty useita saamelaisurheilun organisoitumista ja saamelaisalueen nuoria koskevia tutkimuksia sekä hankearviointeja (muun muassa Lehtonen, 2022; Laine & Lehtonen, 2022; Salasuo, Lehtonen & Tarvainen, 2023). Näissä yhteistyökumppanina ovat olleet Lapin Liikunta, Lapin ely-keskus, opetus- ja kulttuuriministeriö sekä saamelaiskäräjät. Tutkimuksissa ja selvityksissä valtion, sen aluehallinnon, liikuntajärjestön ja saamelaiskäräjien tiedonintressit limittyvät liikunta- ja nuorisotutkijoiden pyrkimyksiin.
Tutkitaanko ihmisillä, ihmisiä vai ihmisten kanssa?
Osallistamisessa, kuulemisessa ja mahdollisessa kanssatutkijuudessa tai yhteiskehittäjyydessä kyse on siitä, missä määrin ihmiset ajatellaan toteutettavien kehittämis- tai tutkimushankkeiden kohteiksi, ovatko he välineitä vai tehdäänkö asioita heitä varten, heitä kuulleen ja heidän kanssaan. Ajattelu näkyy usein tahattomasti siinä, miten asioista puhutaan ja kirjoitetaan. Tieteellisen kirjoittamisen ohjeissa on kiinnitetty huomiota esineellistävään ja välineellistävään ilmaisuun ja kehotettu välttämään sitä. Tutkimuskohteiden ja aineistojen sijaan tulisi puhua osallistujista, ryhmän jäsenistä ja aktiivisista subjekteista. Suomen kielessä se tarkoittaa huomion kiinnittämistä sen sanoittamiseen, mitä tutkitaan tai kehitetään ja millä. On tavanomaista ja hyväksyttävää sanoa tutkivansa asioita vaikkapa hiirillä, kun ne toimivat välineinä, joilla kuitenkin pyritään saavuttamaan ihmistä koskevaa tietoa. Sen sijaan harjoittelun tutkiminen miehillä tai liikunnan tutkiminen lapsilla luo sävyn, jossa ihmiset eivät olisi toimijoita ja tekemisensä omistajia samalla tavalla kuin jos sanottaisiin tutkittavan miesten voimaharjoittelua tai lasten liikuntaa. Inhimillistä välineellistävä vaikutelma ei välttämättä ole tietoista. Pysähtyminen totutun äärelle tarjoaa paikan pohtia, olisiko luontevampaa sanoittaa toisin. (esim. Klemettinen, 2023.)