Korkeakouluopintoihin kiinnittyminen vaikuttaa opiskelijoiden opintoihin sitoutumiseen, opinnoissa etenemiseen ja opintojen keskeyttämiseen (Korhonen ym., 2019, s. 1). Opintoihin kiinnittymisellä voi olla myöhemmin vaikutusta opiskelijan uralla etenemiseen, ammatti-identiteettiin (ks. Korhonen 2012, Mäkinen & Annala, 2011) sekä yleiseen hyvinvointiin (Korhonen & Toom, 2017). Opintoihin kiinnittymisen tarkasteleminen auttaa ymmärtämään opinnoissa menestymiseen vaikuttavia tekijöitä ja mahdollisia opintoihin liittyviä ongelmia (Virtanen, 2016). Tämä on tärkeää niin opiskelijan kuin ammattikorkeakoulunkin näkökulmasta.
Opintojen keskeyttäminen ja opinnoissa eteneminen liittyvät paitsi opiskelijan omaan elämään ja urapolkuun, myös ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliin. Rahoitusmallilla pyritään ohjaamaan ammattikorkeakouluja kehittämään keinoja, joilla vähentää opintojen keskeyttämistä ja sujuvoittaa opinnoissa etenemistä. Vuoden 2025 alusta voimaan tulleessa, uudessa korkeakouluja koskevassa rahoitusmallissa, tavoiteajassa suoritettujen tutkintojen määrä on edelleen tärkeä osa ammattikorkeakoulujen perusrahoitusta (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2024). Ammattikorkeakoulujen toimintaan vaikuttaa myös Valtioneuvoston vuoden 2023 hallitusohjelman tavoite nostaa korkeakoulutettujen nuorten aikuisten määrä 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Opintoihin kiinnittyneet opiskelijat suoriutuvat opinnoistaan ja saavat tutkinnon suoritettua. Heikommin kiinnittyneet opiskelijat tulisi tunnistaa, jotta heidän oppimistaan ja ohjaustaan voitaisiin tehostaa. (Korhonen ym., 2019).
Opintoihin kiinnittymiseen vaikuttavat mekanismit
Opintoihin kiinnittymistä voidaan jäsentää monin eri tavoin. Voidaan keskittyä esimerkiksi yksilöä, koulutuksen laatua tai oppimisympäristöä painottaviin tulkintoihin (ks. Mäkinen & Annala, 2011, s. 60–61). Korkeakouluopiskelijoiden opintoihin kiinnittymiseen vaikuttaa keskeisesti osallisuuden ja vastavuoroisuuden kokemukset, jotka kietoutuvat opiskelijan omien kykyjen ja kokemusten lisäksi myös oppilaitosorganisaatioon ja ympärillä olevaan yhteiskuntaan. Näitä ovat esimerkiksi saatu opetus ja ohjaus, akateemiset taidot ja oppimiskokemukset, mutta myös oma terveydentilanne, työssäkäynti ja perhetilanne (Mäkinen & Annala 2011, s. 61).
Opintoihin kiinnittymisen on havaittu tapahtuvan neljän mekanismin kautta: tunneperäisen, kognitiivisen, toiminnallisen ja sosiaalisen. Tunneperäinen eli affektiivinen kiinnittyminen ilmenee opiskelijoiden asenne- ja tunnekokemuksena opintoja kohtaan. Kognitiivinen kiinnittyminen kytkeytyy opiskelutaitoihin. Tähän vaikuttaa myös se, millainen käsitys opiskelijalla on itsestään oppijana (Poutanen ym., 2012). Kognitiivinen kiinnittyminen kuvaa oppimiskykyä sekä pitkäjänteistä opiskeluun panostamista ja itsesäätelykykyä. Kognitiivinen kiinnittyminen ilmenee myös siinä, miten merkitykselliseksi opinnot itselle koetaan (Virtanen & Pelkonen, 2023). Toiminnallinen kiinnittyminen näkyy siten, että opiskelija osallistuu opiskeluyhteisön sosiaalisiin käytänteisiin, kuten erilaisiin yhteisiin tapahtumiin sekä noudattaa oppilaitoksen normeja, arvoja ja sääntöjä (Poutanen ym., 2012).
Sosiaalinen kiinnittyminen on yhteisöllinen oppilaitoksen ja opiskelijan välinen prosessi, joka ei synny itsestään vaan edellyttää niin opiskelijalta kuin oppilaitokseltakin määrätietoista panostusta ja vuorovaikutusta (Mäkinen, 2012). Sosiaalinen kiinnittyminen näkyy opiskelijaidentiteetin kehittymisenä siten, että opiskelija kokee olevansa osa yhteisöä ja sen jäsen (Korhonen, 2012).
Edellä mainittujen mekanismien on todettu liittyvän myös opiskelijahyvinvointiin (Vehviläinen, 2019). Vehviläinen (2019) toteaa, että hyvinvointi ilmenee opinnoissa pärjäämisenä, jota tukee oppilaitoksen ilmapiiri, osallisuuden tunne sekä oppimista tukevat oppimistehtävät. Vehviläisen (2019) tutkimustulokset liittyvät ammatillisen koulutuksen opiskelijoihin, mutta opiskelijahyvinvoinnin merkitys kiinnittymiselle on todettu tärkeäksi myös korkeakouluopiskelijoilla (Korhonen & Toom, 2017).
Opintoihin kiinnittyminen on vuorovaikutuksellinen prosessi
Opiskeluun ja opintoihin kiinnittymistä saatetaan helposti käsitellä yksilöpsykologisesta näkökulmasta, jolloin ongelmien syitä etsitään opiskelijasta itsestään (Kukkonen, 2017): onko hänellä riittävästi motivaatiota tai akateemisia taitoja (vrt. Mäkinen ja Annala, 2011). Tällöin ohjausta ja tukitoimenpiteitäkin kohdistetaan herkästi yksittäisiin opiskelijoihin.
Oppiminen sekä opintoihin kiinnittyminen ovat kuitenkin yhteisöllinen oppilaitoksen ja opiskelijan välinen prosessi, joka edellyttää tietoista panostusta ja vuorovaikutusta sekä opiskelijoilta että oppilaitoksen henkilöstöltä (Mäkinen, 2012). Korhonen (2012) mallintaa kiinnittymisen merkitsevän opiskelijan ja oppilaitoksen välisen sidoksen vahvistumista. Kyse on siis vuorovaikutuksellisesta prosessista, johon vaikuttavat sekä yksilön omat ominaisuudet että yhteisön käytännöt (Kuvio 1).
Vaikka mallissa kiinnittymiseen vaikuttavat yksilölliset ja yhteisölliset tekijät kietoutuvat toisiinsa, keskitymme pohtimaan eritoten yhteisöllisiä tekijöitä ja sosiaalisen kiinnittymisen näkökulmaa. Näitä edustavat kuviossa 1 osallistuminen ja osallisuus, yhteenkuuluvuuden tunne sekä sosiaaliset käytänteet.
Kohti oppimisyhteisöä
Korhonen ym. (2019) ovat hyödyntäneet opintoihin kiinnittymisen mallissa Lave & Wengerin (1991) ja Wengerin (2010) oppimisyhteisön käsitettä (engl. community of practice/ learning community). Osallistuminen ja osallisuus -näkökulma korostaa siten erilaisiin oppimisyhteisöihin osallistumisen merkitystä. Oppimisyhteisöt muodostuvat sekä vertaisista eli toisista opiskelijoista että oppilaitoksen henkilöstöstä. Osallisuuden ja osallistumisen edistämiseksi keskeisiä ovat yhteisöllisyyttä lisäävät pedagogiset käytännöt (Korhonen ym., 2019).
Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy opiskelijan yksilöllisten tekijöiden ja yhteisöllisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Yhteenkuuluvuuden tunnetta edistää hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisen tunne, se että huomioidaan kaikki opiskelijat ja kannustetaan heidän oppimistaan (Korhonen ym., 2019). Sosiaalisilla käytännöillä tarkoitetaan osallistavaa ja aktivoivaa opetusta sekä muita rakenteellisia käytänteitä, joilla edistetään vuorovaikutusta ja opiskelijoiden osallistumista (Korhonen ja Toom, 2017). Keskiössä on tällöin vuorovaikutustilanteiden laadukkuus niin opettajan kuin vertaisoppijoidenkin kanssa (Korhonen & Toom, 2017).
Sosiaalinen kiinnittyminen näkyy opiskelijaidentiteetin kehittymisenä siten, että opiskelija kokee olevansa osa yhteisöä ja sen jäsen.
Mitä osallisuudella ja yhteisöllisyydellä tarkoitetaan korkeakouluopetuksessa? Pelkästään opiskelijoiden osallistuminen esimerkiksi opiskelijakunnan järjestämään toimintaan ei riitä sosiaalisen kiinnittymisen rakentamiseksi. Sosiaalista kiinnittymistä ei voida myöskään ulkoistaa pelkästään opiskelijatutoreiden tehtäväksi. Siksi tarvitaan myös pedagogisia ja koko oppilaitosyhteisöä koskevia sosiaalista kiinnittymistä edistäviä käytäntöjä. Näistä olisi korkeakouluyhteisöissä hyvä käydä keskustelua, rakentaa yhteistä ymmärrystä ja kehittää toimintaa yhteisöllisempään suuntaan. Korkeakoulutuksessa on tutkittu paljonkin yhteisöllistä oppimista ja opetusta, ja on todettu muun muassa, että merkitykselliset oppimiskokemukset edistävät opiskelijoiden opintoihin kiinnittymistä, kun oppijat kokevat olevansa osa yhteisöä. Tämä ilmenee muun muassa toisen hyväksymisenä sellaisena kuin hän on sekä kunnioituksena toisia kohtaan (Mäkinen & Annala, 2011, s. 75).
Opiskelija- ja oppimiskeskeisellä pedagogiikalla (ks. esim. Hoidn & Klemenĉiĉ, 2021; Aarnio, 2010; Lehto ym., 2025) edistetään yhteisöllisyyttä ja yhteistoimintaa opetuksessa ja pienryhmätyöskentelyssä: huomio siirtyy tällöin opettajasta kohti oppijoita, joita osallistetaan oppimistilanteisiin esimerkiksi ryhmäkeskusteluin, vertaisryhmätyöskentelyn tai projektioppimisen keinoin (Lehto ym., 2025). Yhteisöllisyyttä ja oppimisyhteisön rakentumista tuetaan myös dialogisuudella (Michelsson, 2022, 2020; Ruhalahti, 2019; Lehesvuori, 2019; Korhonen, Annala & Kulju, 2017), johon opiskelijoiden olisi hyvä harjaantua heti opintojen alusta asti (Aarnio, 2010).
Opiskelijoiden työskenteleminen pienryhmissä ei yksistään edistä yhteisöllistä tiedon rakentamista, vaan se edellyttää kaikkien aktiivista osallistumista oppimisyhteisön toimintaan (ks. esim. Lave & Wenger, 1991; Wenger, 2010). Tämä vaatii osallistujilta muun muassa dialogitaitoja (Aarnio, 2010; Ruhalahti, 2019; Michelsson 2022; 2020). Kukkonen (2017) kutsuukin niin opiskelijoita kuin opetus- että muuta henkilöstöä kehittämään yhdessä dialogisuuteen ja osallisuuteen nojaavia opintoihin kiinnittymisen toimintatapoja. Ovathan yhteistyö-, vuorovaikutus- ja dialogitaidot myös (tulevaisuuden) työelämätaitoja (vrt. esim. Aunimo ym., 2021; Aarnio ym., 2020). Yhteisöllisyydellä ja dialogitaidoilla edistetään myös hyvinvointia koko oppimisyhteisössä. Sosiaalisen kiinnittymisen edistämisellä on siten keskeinen merkitys oppimisessa ja opintojen edistymisessä.
Opintojen etenemiseen vaikuttavat myös erilaiset oppilaitoksen ulkopuoliset asiat, kuten opiskelijan elämäntilanne, perhe- ja kaverisuhteet tai mahdolliset taloushuolet. Opiskeluhuollon ulkopuolisilla toimijoilla, kuten Ohjaamoilla, on esimerkiksi arjenhallintaan ja talouteen liittyviä palveluita, joiden kanssa yhteistyötä kehittämällä pystytään tukemaan opiskelijoita. Moni korkeakoulussa opiskeleva voisi siten hyötyä myös Ohjaamojen palveluista. Tämä on ajatuksena myös Oodi Ohjaamojen ja oppilaitosten yhteisölle -projektissa, jossa kehitetään ja tutkitaan oppilaitosten ja Ohjaamojen välistä yhteistyötä (Jyväskylän ammattikorkeakoulu, 2025).
Oodi Ohjaamojen ja oppilaitosten yhteistyölle
Oodi Ohjaamojen ja oppilaitosten yhteistyölle -projektin tavoitteena on vahvistaa ja laajentaa koulutuksen järjestäjien, oppilaitosten ja korkeakoulujen sekä Ohjaamojen välistä valtakunnallista yhteistyötä. Valtakunnallista projektia koordinoi Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja se toteutetaan yhdessä Hämeen ammattikorkeakoulun ja Åbo Akademin kanssa 1.3.2024 – 30.11.2026. Projektin saama EU-rahoitus mahdollistaa uudenlaisen Ohjaamojen ja oppilaitosten kehittämisyhteistyön, jossa voidaan löytää ratkaisuja nuorten aikuisten koulutukseen hakeutumiseen ja koulutukseen kiinnittymiseen. Tuloksena syntyviä toimintamalleja voidaan hyödyntää valtakunnallisessa jatkuvan oppimisen kehittämis- ja valmistelutyössä.
