Eettisyyden merkitys liikuntakulttuuria ohjaavana tekijänä on kasvanut. Valtion liikuntahallinnon näkökulmasta eettisyyttä edistetään muun muassa liikuntalailla (390/2015) ja liikuntajärjestöjen yleisavustuskriteereillä (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2024). Liikuntalain ohella liikunta- ja urheilutoimintaa koskee luonnollisesti myös muu lainsäädäntö (esim. Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta 609/1986).
Yhdistysmuotoisesti organisoituneessa liikunnassa ja urheilussa tavoitteena on, että hallinnon tason linjaukset eettisyydestä toteutuvat valtionohjauksen kautta valtakunnallisissa ja alueellisissa liikuntajärjestöissä ja edelleen näiden jäsenyhdistyksissä. Järjestöt ovatkin tehneet toimenpiteitä eettisyyden edistämiseksi (esim. Suomen Olympiakomitea, 2024; 2021). Viime kädessä erilaiset eettiset periaatteet ja ohjeistukset konkretisoituvat siellä, missä liikkuminen ja urheileminen tapahtuu eli usein urheilu- ja liikuntaseuroissa.
Aiemmissa tutkimuksissa on tehty havaintoja siitä, että liikunnan ja urheilun eettisiä kysymyksiä käsitellään usein sääntökeskeisesti (esim. Lindfelt, 2005), ja että eettisten rikkomusten problematisointi keskittyy monesti yksittäisen sääntöjenrikkojan paheksumiseen (Laine & Turtiainen, 2018; Morgan, 2010). Siten varsinkin julkisuudessa käytävää keskustelua seuratessa voikin saada käsityksen, että eettisyys on sisällöltään ja merkitykseltään selvä sääntöjen rajaama kokonaisuus.
On kuitenkin myös niin, että lakipykälien, sääntöjen ja otsikoiden takana eettisyys voi sisältää monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä. Usein eettisyys ymmärretään arkitasolla oikein toimimiseksi, jolloin se saa moniarvoisessa liikuntakulttuurissa mitä erilaisempia kuvauksia (ks. Oja, 2024). Se, mikä kulloinkin on eettistä toimintaa, ei enää olekaan niin selkeästi määriteltävissä.
Eettisyys on kaikkea ja ei mitään
Urheiluetiikan sisin kiteytetään usein reiluun peliin. Nykyisellään suomalaisen urheiluyhteisön eettiset periaatteet kuvataankin Reilu Peli -nimisessä asiakirjassa. Tällä hetkellä reilu peli määritellään hyvän hallinnon, turvallisen toimintaympäristön, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon, ympäristön ja ilmaston sekä antidopingin kautta (Suomen Olympiakomitea, 2021).
Vaikka Reilussa Pelissä kuvataan kohtuullisen kattavastikin näitä teemoja, on eettisyyden rajaus saati edellä kerrottujen kokonaisuuksien sisältöjen konkreettinen määrittely vaikea tehtävä. Liikuntakulttuurin moninaisuus aiheuttaa sen, että eettisyys on yhä useammin kontekstisidonnaista (Mikkonen & Oja, 2024). Kansainvälisissä tutkimuksissa onkin havaittu, ettei reilun pelin sisällöstä ole konsensusta (Serrano-Durá ym., 2020). Suomessakin reilun pelin nimeen on vannottu ilman, että sille on kyetty tai pyrittykään antamaan eksaktia määritelmää (Kotkavirta, 2012).
Eettisyys konkretisoituu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja ulottuu siten lähes kaikkeen toimintaan.
Liikunnan ja urheilun eettiset kysymykset ovat viime vuosina olleet julkisuudessa esillä etenkin häirinnän ja muunlaisen epäasiallisen käyttäytymisen kautta. Myös tutkimuksissa on viime vuosina selvitetty ilmiötä ja sen yleisyyttä (esim. Hakanen ym., 2019; Laine ym., 2016; Toivonen & Kananen, 2023). Toisaalta julkisesti palstatilaa saavien ilmiöiden takana eettiset kysymykset ovat urheilu- ja liikuntaseuroissa usein hyvin arkisia. Jokapäiväisessä toiminnassa ratkaistavia eettisiä kysymyksiä voivat olla esimerkiksi harrastuksen hinnoittelu, joukkuejaot, harjoitusvuorojen jakaminen, valmentajien ylläpitämä vaatimustaso tai se, käyttääkö valmentaja kypärää harjoituksissa. Lopulta näissä tilanteissa on monesti kyse kahden tai useamman henkilön välisistä näkemyseroista siitä, mikä on kulloinkin oikea tapa toimia. (Oja, 2024.) Eettisyys konkretisoituu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja ulottuu siten lähes kaikkeen toimintaan.
Mikäli eettisyydellä tarkoitetaan kaikkea sitä hyvää, jota liikunnassa ja urheilussa tulisi tavoitella, on vaarana, että eettisyys menettää merkityksensä vähänkään analyyttisenä käsitteenä (Mikkonen & Oja, 2024). Sisällöllisen laajuuden ohella haasteena on myös aihepiirin käsitteiden epäselvyys ja keskinäinen päällekkäisyys (Lehtonen ym., 2022). Esimerkiksi tasa-arvon edistäminen on ollut liikuntapolitiikan keskeisiä sisältöjä ainakin 1990-luvulta lähtien (esim. OPM 1992). Tasa-arvoa on edistetty omana kokonaisuutenaan, ja toisinaan se on esiintynyt ainakin asiakirjatasolla eettisyydestä erillisenä osana (Valtioneuvosto 2018). Oman lusikkansa soppaan tuo yleistynyt puhe vastuullisuudesta ja ihmisoikeuksista liikunnassa ja urheilussa. Eettisyyden käsitteen haamu jää yhä useammin leijumaan ilmaan muiden – kenties konkreettisempien ja arkeen sopivampien – käsitteiden yläpuolelle.
Vaikeasti määriteltävää on myös vaikea arvioida
Lain, strategioiden ja arkisempien kannanottojen perusteella voidaan todeta, että eettisyyden edistäminen on liikunnassa ja urheilussa tärkeä päämäärä. Yleisesti ottaen asetetun tavoitteen toteutumisen todennäköisyyksille on hyödyksi, mikäli tiedetään mitä tavoitellaan. Tällä hetkellä eettisyyden edistäminen mukailee huippu-urheilun eetosta: täytyy olla jatkuvasti parempi. Toisin kuin huippu-urheilua harjoittaessa, eettisyyden edistämisessä ei ole selkeää näkymää siitä, millaista tasoa tavoitellaan. Eettisyys näyttäytyy asiana, jossa pyritään jatkuvasti parempaan, muttei koskaan saavuteta riittävän hyvää tasoa. (Oja ym., 2024.)
Ongelma koskee sekä hallinnon että käytännön tasoa. Hallinnollisesti erilaisten eettisyyttä edistävien linjausten suuntaaminen on vaikeaa, jos ei tiedetä, kuinka eettinen liikuntakulttuurimme on tai mitä edistämistyöllä halutaan konkreettisesti saavuttaa. Samoin toteutettujen toimenpiteiden tai ylipäänsä liikunnan ja urheilun eettisyyden arviointi ei onnistu. Ruohonjuuritasolla taas eettisyys ja sen edistäminen voi tuntua abstraktilta asialta, mikäli puuttuu näkemys siitä, mitä eettisyyden edistämisellä kussakin kontekstissa käytännössä tavoitellaan. Seuroissa koetaankin ainakin jossain määrin tarvetta selkeämmille eettisille linjauksille, toimenpiteille ja kriteereille (Oja, 2024).
Konkretiaa sopivina annoksina
Monitulkintaisena käsitteenä moniarvoisessa liikuntakulttuurissa eettisyyden sisällöt ja määrittelyt kaipaavat konkretiaa. Liikuntakulttuurin arvojen eriytymisestä on tehty havaintoja ainakin 1970-luvulta lähtien (Heinilä, 1974). Sittemmin samankaltaisia tulkintoja on tehty useammassa tutkimuksessa (esim. Ilmanen, 2012). Tästä huolimatta liikunnassa ja urheilussa esiintyy pyrkimyksiä ahtaa moninainen kulttuuri yhdenlaisen arvomaailman alle. Tällöin voidaan herkästi ajatella, että eettinen toiminta tarkoittaa kaikille samaa.
Jatkossa eettisyyden edistämisessä olisikin olennaista määritellä, mitä eettisyydellä kussakin kontekstissa tarkoitetaan. Miten eettisyys eroaa – jos mitenkään – esimerkiksi lasten ja nuorten harrasteliikunnan ja aikuisten kilpa- ja huippu-urheilun välillä? Mitä muuta kuin ”parempaa” eettisyyden edistämisellä halutaan konkreettisesti saada aikaan, ja miten näiden tavoitteiden toteutumista tulisi seurata?
Artikkelin alussa tuotiin esille, kuinka eettisyys ymmärretään liikunnassa ja urheilussa usein sääntökeskeisestä näkökulmasta, jolloin eettisten kysymysten käsittely voi jäädä puutteelliseksi tai yksipuoliseksi (ks. Lindfelt 2005). Onkin tärkeää, että eettisyys säilyttää käsitteenä neuvottelevan ja filosofisen luonteensa eikä pelkisty vain konkreettisten sääntöjen, kriteerien ja mittarien mukaan toimimiseksi. Siten eettisyys tullee jatkossakin pysymään vähintään osittain epäselvänä asiana, jonka määrittelykysymykset aiheuttavat päänvaivaa ainakin aihepiirin tutkijoille. Eettisemmän liikuntakulttuurin – mitä se sitten tarkoittaakaan – edistäminen tarvitsee kuitenkin ripauksen konkretiaa ja selkeämpiä määrittelyitä.