Vastuullisuus on ollut yksi viime vuosien keskeisiä sisältöjä liikuntajärjestöihin liittyvässä keskustelussa. Erilaisten strategisten linjausten, lainsäädännön ja koulutusten lisäksi vastuullisuus on sisällytetty myös järjestöille jaettavien yleisavustusten kriteereihin. Suomessa liikuntajärjestöjen valtionohjauksen muutokset vastuullisuuden edistämisen suhteen ovat olleet merkittäviä. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole koottua vertailutietoa siitä, miten liikuntajärjestöjen valtionohjaus toteutuu vastuullisuuden suhteen eri maissa.
Tässä artikkelissa tehdään yleiskatsaus siihen, miten Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtionohjauskäytänteet eroavat toisistaan liikuntajärjestöjen resurssiohjauksessa suhteessa vastuullisuuden edistämiseen. Artikkeli on rajattu lajiliittojen tarkasteluun, sillä ne muodostavat kansainvälisen vertailun kannalta kohtuullisen yhdenmukaisen toimijajoukon.
Aineistoina käytetään valittujen maiden resurssiohjausasiakirjoja, avustuskriteerejä ja avustamiseen liittyviä säädöksiä. Tarkastelu rajautuu siten ensisijaisesti liittojen resurssiohjaukseen: artikkelissa ei analysoida esimerkiksi liittojen informaatio-ohjausta tai urheiluseuroihin liittyvää resurssiohjausta. Lisäksi artikkelissa tarkastellaan lähtökohtaisesti liitoille kohdennettavia yleisavustuksia. Liitot ja muut järjestöt voivat eri maiden käytännöistä riippuen hakea ja saada myös muita avustuksia esimerkiksi erillisiin kehittämishankkeisiin ja tapahtumien järjestämiseen.
Artikkelin aluksi käydään lyhyesti läpi liikunnan ja urheilun organisoitumista vertailun kohteena olevissa maissa. Kansalliset periaatteet kunkin maan liikunta- ja urheilujärjestelmän rakenteissa ja resurssiohjauksen käytänteissä luovat raamit vastuullisuuden edistämisen tavoitteille. Sen jälkeen esitellään eri maiden yleisiä liikuntapoliittisia linjauksia vastuullisuuden edistämiseen liittyen ja vertaillaan avustuskriteereitä maittain.
Liikunta- ja urheilujärjestelmien organisoituminen Pohjoismaissa
Lähtökohtaisesti suorien kansainvälisten vertailujen tekemistä eri maiden tavoista edistää liikuntajärjestöjen vastuullisuustyötä vaikeuttaa se, että liikunta ja urheilu ovat organisoituneet eri tavalla eri maissa. Vaikka esimerkiksi Pohjoismaita luonnehditaan usein keskenään samankaltaisiksi valtioiksi, eroavat ne toisistaan siinä, millainen on maan järjestäytyneen liikunnan ja urheilun rakenne (Bairnier, 2010). Tässä artikkelissa ei ole tarkoituksenmukaista analysoida eri maiden urheilujärjestelmiä tai liikuntapolitiikkaa perusteellisesti, mutta on kuitenkin syytä käydä lyhyesti ja pääpiirteittäin läpi joitakin liikunnan ja urheilun organisoitumiseen liittyviä keskeisiä piirteitä.
Suomessa on erinäisten liikuntajärjestöjen rakennemuutosten (ks. esim. Lehtonen, 2017; 2022) jälkeen siirrytty tilanteeseen, jossa Suomen Olympiakomiteaa voidaan luonnehtia järjestötoiminnan osalta liikunnan ja urheilun katto-organisaatioksi. Vuonna 2024 hyväksytyn strategian mukaan Olympiakomitean tehtävänä on niin huippu-urheilun, seura- ja järjestötoiminnan kuin liikkeen ja liikunnallisen elämäntavan edistäminen (Olympiakomitea, 2024). Olympiakomitean jäsenet ovat pääasiassa valtakunnallisia liikuntaa, huippu-urheilua tai muunlaista urheilua edistäviä järjestöjä (Olympiakomitea, ei pvm.).
Osa liikuntajärjestöistä, esimerkiksi liikunnan aluejärjestöt, eivät ole Olympiakomitean jäseniä. Pyramidimallin mukaisesti edustuksellinen demokratia toteutuu suomalaisessa liikunnan kansalaistoiminnassa siis esimerkiksi siten, että yksittäinen ihminen on jäsenenä paikallisessa urheiluseurassa, joka on jäsenenä lajiliitossa, joka taas on Olympiakomitean jäsen. Kuitenkin edustuksellisuuden rooli on suomalaisessa järjestelmässä esimerkiksi Ruotsia ja Norjaa huomattavasti pienempi (Mäkinen, 2010, s. 144).
Stenbacka ja kumppanit (2018) kuvailevatkin suomalaista liikunnan ja urheilun toimijajoukkoa muihin Pohjoismaihin verrattuna itsenäiseksi ja hajanaiseksi. Suomen erottaa muista Pohjoismaista myös se, että meillä erilaisia organisaatiokokonaisuuksia kuten esimerkiksi urheiluopistot ja -akatemiat, on järjestelmässä huomattavasti enemmän. Ruotsissa ja Norjassa järjestelmän synonyymina voi puolestaan pitää seuroista ja valtakunnallisista järjestöistä koostuvaa kokonaisuutta. (Lehtonen, 2022.)
Suomessa ei ole siten olemassa vastaavanlaista liikunnan ja urheilun kansanliikettä kuin Ruotsissa ja Norjassa. Riksidrottsförbundet (RF) Ruotsissa sekä Norges idrettsforbund og olympiske og paralympiske komité (NIF) Norjassa toimivat molemmat maidensa liikunnan ja urheilun kokoavina organisaatioina. Tanskassa liikunta ja urheilu ovat organisoituneet kolmen erillisen keskusjärjestön kautta, jotka ovat huippu-, kilpa- ja harrasteurheilusta vastaava Danmarks Idrætsforbund (DIF), kunto- ja harrasteliikuntaorganisaatio Danske Gymnastik- og Idrætsforeninger (DGI) ja työyhteisöliikuntaliitto Dansk Firmaidræt (Ibsen, 2017).
Liikunnan ja urheilun organisoitumisen eri tavat näkyvät myös lajiliittojen valtionavustamisessa. Verrokkimaista Suomea ja Tanskaa on luonnehdittu järjestelmiksi, joissa valtiolla on vahva asema (Stenbacka ym., 2018). Suomessa liikuntalain (390/2015) nojalla liikuntapolitiikkaa johtava opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuosittain valtion talousarvioon otetun määrärahan puitteissa liikuntajärjestöille avustusta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana liikuntajärjestöille myönnetty avustus on ollut vuosittain hieman yli 40 miljoonaa euroa. Avustettavia liikuntajärjestöjä on ollut viime vuosina yhteensä noin 115. (Jyväskylän ammattikorkeakoulu, ei pvm.) Ministeriö määrittelee valtionapukelpoisuuden ehdot, avustuksen tavoitteet, myöntöperusteet ja raportointivelvollisuudet sekä jakaa avustuksen järjestöille suoraan itse.
Tanskassa keskusjärjestöjen valtionavustusten määrästä säädetään lailla (LOV nr 1532 af 19/12/2017), eikä järjestöjen tarvitse erikseen hakea avustusta (Ibsen, 2017). Valtio kuitenkin ohjaa liikuntapolitiikkaa järjestöjen kanssa tekemiensä kehyssopimusten kautta (Stenbacka ym., 2018). Keskusjärjestöt jakavat saamaansa valtionrahoitusta eteenpäin valtakunnallisille ja alueellisille liikuntajärjestöille (Ibsen, 2017). Suomesta asetelma poikkeaa siis ennen kaikkea siten, ettei valtio avusta suoraan suurta joukkoa liikuntajärjestöjä, vaan avustus kulkee keskusjärjestöjen kautta. Stenbacka ja kumppanit (2018) kuitenkin luonnehtivat valtion kontrollia kehyssopimusten kautta tarkaksi, mikä erottaa järjestelmän olennaisilta osin Ruotsin ja Norjan vastaavista.
Ruotsissa valtionavustusten jakaminen on siirretty lailla RF:n tehtäväksi (Lag (1995:361) om överlämnande av förvaltningsuppgifter till Sveriges Riksidrottsförbund). Erillisessä asetuksessa (Förordning (1999:1177) om statsbidrag till idrottsverksamhet) puolestaan määritellään valtionavustamisen yleiset periaatteet ja tavoitteet, mutta tarkemmat linjaukset rahan jakamisesta on jätetty urheiluliikkeen itsensä päätettäviksi. Myös Norjassa liikuntajärjestöille suunnatut valtionavustukset ohjataan ensin NIF:lle, joka jakaa osan avustuksista eteenpäin jäsenjärjestöilleen suurelta osin parhaaksi katsomallaan tavalla (Mäkinen, 2010, s. 43).
Yhteenvetona voidaan todeta, että siinä missä esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa yksi urheiluliike vastaanottaa valtion liikuntamäärärahat ja osittain jakaa ne eteenpäin suhteellisen itsenäisesti, Suomessa valtio vastaa avustamisesta yksityiskohtaisemmin jakamalla rahat itse suoraan liikuntajärjestöille (ks. Mäkinen, 2010, s. 147–148). Myös Suomessa on aika ajoin käyty keskustelua siitä, tulisiko Olympiakomitealla olla suurempi rooli myös avustusten jakajana. Aiemmin Olympiakomitea on jakanut eteenpäin esimerkiksi valtion myöntämiä lajiliittojen tehostamistukia, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön linjauksen mukaisesti ministeriö vastaa jatkossa myös näiden tukien jakamisesta (Opetus- ja kulttuuriministeriö [OKM], ei pvm.-a).
Yleiset liikuntapoliittiset linjaukset valtionavustettavien lajiliittojen vastuullisuuteen liittyen
Suomessa liikunnan ja huippu-urheilun edistämisestä, eri toimijoiden vastuista ja valtionrahoituksen periaatteista säädetään liikuntalaissa (390/2015). Lain tavoitteiksi on määritelty yhteensä kahdeksan erillistä tavoitetta, joista seitsemäs on liikunnan ja huippu-urheilun rehellisyyden ja eettisten periaatteiden edistäminen. Liikuntalain tavoitteiden toteuttamisen lähtökohdiksi on kerrottu tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat, ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.
Liikuntalaissa määritellään myös yleiset ehdot sille, millaiset järjestöt voivat olla valtionapukelpoisia. Lain mukaan ”Valtionapukelpoisuutta harkittaessa otetaan huomioon järjestön toiminnan laatu, laajuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus sekä se, miten järjestö edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.” Lisäksi erikseen mainitaan lajiliittojen valtionapukelpoisuuden harkintaan vaikuttavan se, miten liitto noudattaa liikunnan ja urheilun eettisiä periaatteita. Samat yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen sekä liikunnan ja urheilun eettisten periaatteiden noudattamiseen liittyvät maininnat esiintyvät myös lain kohdassa, jossa määritellään valtionavustuksen määrän harkinnassa huomioon otettavat seikat. (Liikuntalaki 390/2015.)
Ruotsissa liikunnan ja urheilun avustamisen yleisistä periaatteista on säädetty erillisessä asetuksessa, vaikka avustusten jakaminen itsessään onkin delegoitu RF:lle. Asetuksessa määritellään yleisellä tasolla, millaista valtionavustettavan toiminnan tulee olla. Kahdeksasta ehdosta varsinkin kaksi viimeistä liittyy liikunnan ja urheilun vastuullisuuteen: valtionavustettavan toiminnan tulee edistää integraatiota ja hyvää etiikkaa sekä vastustaa aktiivisesti dopingia urheilussa. Vastaavasti valtionavustusta ei välttämättä myönnetä, mikäli organisaatio tai sen edustaja syyllistyy esimerkiksi väkivaltaan, henkilön perusoikeuksien ja -vapauksien loukkaamiseen tai syrjintään. (Förordning (1999:1177) om statsbidrag till idrottsverksamhet.)
Norjan liikuntapolitiikan yleiset linjat on määritelty valtioneuvoston hyväksymässä niin sanotussa valkoisessa paperissa. Valtionavustamisen yleisissä tavoitteissa vastuullisuuteen liittyvät näkökulmat tulevat esille maininnassa eettisesti ja ammatillisesti pätevän huippu-urheilun perustan varmistamisesta. Myöhemmin valkoisessa paperissa käsitellään erikseen eettistä ja arvopohjaista urheilua. Valtionavustamisen edellytykseksi järjestäytyneelle urheilulle määritellään se, että toiminta perustuu selkeisiin arvoihin. (Kulturdepartement, 2012.) Tässä kohdin asiakirjassa viitataan ns. NIF-lakiin (Lov for Norges idrettsforbund og olympiske og paralympiske komité, 2024), joka koskee kaikkia NIF:n alaisia organisaatiota ja kaikkea sen alaista toimintaa.
NIF-lain mukaan toiminnan tulee olla Norjan urheilun eettisten normien mukaista ja jäsenorganisaatioiden tulee toimia positiivisena arvonluojana yksilölle ja yhteiskunnalle, minkä lisäksi toiminnan tulee perustua vapaaehtoisuuteen, lojaalisuuteen, tasa-arvoon sekä urheiluliikkeen hyväksymiin arvoihin. Laissa viitatut eettiset normit koostuvat yhdeksästä kohdasta ja sisältävät esimerkiksi urheilun inklusiivisuuteen, turvallisuuteen, rehellisyyteen ja johtamiseen liittyviä näkökulmia (NIF, ei pvm.). Listaus muistuttaa pitkälti Suomen Olympiakomitean julkaisemia liikunnan ja urheilun eettisiä periaatteita (Olympiakomitea, 2021). Valkoisessa paperissa urheiluliikkeen arvoihin liittyvä työ määritellään valtiontuen edellytykseksi (Kulturdepartement, 2012).
Tanskan liikuntapolitiikkaa ohjataan useamman erillisen lain kautta. Urheilun integriteetin edistämistä koskeva laki keskittyy ennen kaikkea dopingin ja kilpailumanipulaation torjuntaan, ja siinä määritellään esimerkiksi Anti Doping Danmarkin tehtävät. Liikuntajärjestöjen valtionavustusten osalta laissa todetaan, että ministeri vahvistaa tai voi vahvistaa dopingin ja kilpailumanipulaation torjuntaan liittyviä sääntöjä, joiden noudattaminen on avustusten saamisen edellytys. Lisäksi sääntöjen rikkomisesta voi seurata avustusten lakkauttaminen tai vähentäminen. (LBK nr 1168 af 07/10/2015.)
Myös rahapelituottojen jakosuhde eri edunsaajien välillä on Tanskassa määritelty laissa (LOV nr 1532 af 19/12/2017). Laissa ei määritellä tarkempia ehtoja avustettavien järjestöjen toiminnasta vastuullisuuden näkökulmasta. Järjestöjen kanssa tehdään kehyssopimukset, joissa sovitaan toimenpiteistä, joita valtio järjestöltä edellyttää liikuntapoliittisten tavoitteiden toteutumiseksi. Valtion ja DIF:n välisessä kehyssopimuksessa DIF:n tehtäviksi listataan yhdeksän osa-aluetta, jotka sisältävät esimerkiksi turvallisen toimintaympäristön, kilpailumanipulaation, tasa-arvon, seksuaalisen hyväksikäytön ja ilmastoasioiden kokonaisuudet. (Kulturministeriet, 2021a.)
Näitä sopimuksia on kuitenkin luonnehdittu epämääräisiksi ja yleisluontoisiksi (Ibsen, 2014). Esimerkiksi kilpailumanipulaation suhteen mainitaan, että ”DIF pyrkii torjumaan kilpailumanipulaatiota urheilussa” (Kulturministeriet, 2021a). Sopimuksen liitteessä tavoitteen mittariksi määritellään liittojen määrä, joilta DIF on kerännyt tietoa kilpailumanipulaation laajuudesta, ja joiden sopimusurheilijoille DIF on jakanut tietoa kilpailumanipulaatioon liittyvistä säännöistä. Turvallisen toimintaympäristön yhtenä mittarina taas on osaamista kehittävien valmentajakoulutuksen suorittaneiden uusien valmentajien määrä. (Kulturministeriet, 2021b.)
Yleisten avustamiseen liittyvien liikuntapoliittisten linjausten suhteen voidaan yhteenvetona todeta, että kaikissa vertailumaissa kiinnitetään ainakin jollain tasolla huomiota valtionavustettavan toiminnan vastuullisuuteen. Valtionavustamislinjausten lisäksi vastuullisuus ja sen edistäminen ovat esillä niin Suomen (esim. Valtioneuvosto, 2018), Ruotsin (esim. RF, ei pvm.), Norjan (esim. Strategiutvalg for idrett, 2017) kuin Tanskan (esim. Kulturministeriet, 2016) yleisemmissä liikuntapoliittisissa linjauksissa. Seuraavaksi käydään tarkemmin läpi lajiliittojen avustuksiin liittyviä kriteerejä vastuullisuuden näkökulmasta.
Tarkennetut resurssiohjausmekanismit vastuullisuuteen liittyen
Suomessa liikuntajärjestöjen avustusten jakamisen periaatteita tarkennettiin 2020-luvun alussa, jolloin yleisavustusten kriteereihin sisällytettiin kaikille järjestöryhmille yhteiset vastuullisuuskriteerit. Vastuullisuuskriteerien avulla arvioidaan liikuntalaissa (390/2015) valtionavustettavilta järjestöiltä edellytettyjä toiminnan laatuun, yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen sekä liikunnan ja urheilun eettisten periaatteiden noudattamiseen liittyviä seikkoja.
Kriteereitä on viisi. Avustuksesta 15 prosenttia jaetaan seuraavien kriteerien täyttymisen perusteella: hyvä hallinto, sukupuolten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, turvallinen ja terveellinen toimintaympäristö, ympäristövastuu sekä antidopingtoiminta ja kilpailumanipulaatio. Kaikki vastuullisuuskriteerit pisteytetään. Antidopingtoiminnan ja kilpailumanipulaation vastaisen toiminnan arvioinnin suorittaa Suomen urheilun eettinen keskus (SUEK). Muiden vastuullisuuskriteerien osalta arvioinnin tekee opetus- ja kulttuuriministeriö yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Käytännössä esimerkiksi antidopingtoimintaan liittyvän kriteerin täyttäminen edellyttää lajiliitolta hyväksyttyä antidopingohjelmaa. Samantyyppinen ohjelma, joka sisältää tavoite-, toimenpide- ja seurantakuvaukset, edellytetään ympäristövastuusta sekä sukupuolten tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. (OKM, ei pvm.-b.)
Ruotsissa lajiliitoille kohdennettujen vakiintuneiden avustusmuotojen valikoima on Suomea monipuolisempi. Tämän artikkelin kannalta vertailukelpoisimmat avustusmuodot ovat RF:n lajiliitoille jakamat organisaatio- ja toimintatuet. Yleisesti ottaen näiden tukien suuruus perustuu liiton kokoon, toiminnan volyymiin ja joiltakin osin toiminnan laatuun. Esimerkiksi huippu-urheilumenestys vaikuttaa liiton saamaan huippu-urheilun edistämiseen tarkoitetun toimintatuen määrään. Organisaatiotukea ja lasten ja nuorten urheiluun suunnattua toimintatukea liittojen ei tarvitse erikseen hakea. (RF, 2022; 2023.)
Esimerkiksi lajiliittojen organisaatiotuki määräytyy liiton jäsenseurojen, aktiivisten urheilijoiden ja rekisteröityjen koulutustuntien määrän perusteella. Lajiliitoille suunnatuissa organisaatio- tai toimintatuissa ei ole Suomen tapaan erillisiä vastuullisuuteen liittyviä kriteerejä, joiden perusteella jaettaisiin tietty osuus avustussummasta. Joitakin mainintoja vastuullisuuteen liittyen kuitenkin löytyy. Esimerkiksi tukikelpoiseksi lajiliitoksi kussakin avustusmuodossa määritellään liitto, joka noudattaa urheilun arvopohjaa RF:n sääntöjen mukaisesti. Lajiliittojen organisaatiotuen osalta kerrotaan myös, että jo myönnetty tuki voidaan periä takaisin, jos liitto laiminlyö RF:n sääntöjen mukaisen arvopohjan noudattamisen. (RF, 2022.) Ruotsissa valtion urheilulle antamaa tukea seurataan urheilututkimuksen keskuksen (Centrum för idrottsforskning) toimesta. Seurantaan kuuluu myös vastuullisuuteen liittyviä indikaattoreita. (Centrum för idrottsforskning, 2024.)
Norjassa valtio määrittelee yleiset tavoitteet NIF:lle myönnettävälle tuelle. Valtion määrittelemät tavoitteet ovat yleisluontoisia ja liittyvät NIF:n tukemiseen vapaaehtoisena ja jäsenpohjaisena organisaationa, järjestetyn urheilutoiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen sekä NIF:n säilyttämiseen avoimena ja osallistavana organisaationa. Vuoden 2024 tuen osalta todettiin myös, että tuen tarkoituksena on vähentää urheiluun osallistumisen esteitä, minkä lisäksi NIF:n tehtäväksi määriteltiin aktiivinen rasismin, seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön ehkäiseminen. Erikseen mainitaan myös, että syömishäiriöiden ja kehonkuvapaineiden ehkäisytyö on asetettava etusijalle. (Kultur- og likestillingsdepartementet, 2024.)
NIF:n tulee raportoida ministeriölle tuen tavoitteiden saavuttamisesta, ja esimerkiksi vuoden 2021 avustuksen yhteydessä ministeriö vaati NIF:ltä raportointia muun muassa hyvän hallintotavan toteutumisesta sekä järjestön ilmasto- ja ympäristötoimenpiteistä (Kulturdepartement, 2020).
Valtion liikuntamäärärahat myönnetään NIF:lle neljään tarkoitukseen: perustukeen NIF:lle, perustukeen lajiliitoille, lasten ja nuorten laaja-alaiseen liikuntaan sekä huippu-urheiluun. Konkreettisempien tavoitteiden ja prioriteettien muotoileminen näille neljälle tarkoitukselle on NIF:n tehtävä, ja järjestö saakin tarkoitusten sisällä melko vapaasti päättää rahojen tarkemmasta jakamisesta. (Kulturdepartement, 2012.)
Näistä etenkin lajiliittojen perustuki sekä avustus lasten ja nuorten laaja-alaiseen liikuntaan kohdistetaan lajiliitoille. Perustuki lajiliitoille määräytyy pitkälti liiton toimintaan ja sen volyymiin liittyvien määrällisten kriteerien kautta. Lasten ja nuorten laaja-alaiseen liikuntaan kohdennettu tuki jaetaan paitsi määrällisten myös laadullisten kriteerien perusteella, joissa arvioidaan esimerkiksi toiminnan arvopohjaa ja arvotyötä sekä näiden käytännön soveltamista ja seurantaa. Vuonna 2023 laadulliset kriteerit täyttämällä liiton oli mahdollista saada yhteensä 460 000 Norjan kruunua eli hieman yli 40 000 euroa. (NIF, 2024.)
Tanskassa DIF (ei pvm.-a) jakaa lajiliitoille perustukea, strategista tukea ja aloitetukea. Näistä perustuki ja strateginen tuki muodostavat paitsi selvästi suurimman osan kaikesta liitoille jaettavasta tuesta myös tämän artikkelin kannalta mielekkään vertailukokonaisuuden. Lajiliittojen perustuki kohdistuu nimensä mukaisesti liittojen perustoimintaan, ja sen suuruus määräytyy enimmäkseen liittojen seurojen ja jäsenten lukumäärän perusteella.
Strategista tukea varten kukin lajiliitto laatii DIF:n kanssa yhteisen strategiasopimuksen, jossa sovitaan liiton strategisen kehittämisen linjoista (DIF, ei pvm.-a). Kunkin lajiliiton ja DIF:n välisten sopimusten pääkohdat ovat julkisesti saatavilla DIF:n verkkosivuilla. Tarkastelun perusteella sopimusten sisällöt vaihtelevat lajiliitoittain, mikä korostaa sopimusten lajiliittolähtöistä luonnetta. Osassa lajiliittojen ja DIF:n välisistä sopimuksista on myös vastuullisuuteen liittyviä näkökulmia. Esimerkiksi Tanskan Jääkiekkoliiton ja DIF:n välinen sopimus sisältää kohdat ”Seurakehitys turvallisissa ja kehittävissä urheiluympäristöissä” ja ”Seurakehitys sosiaalisella vastuulla” (DIF, ei pvm.-b).
Sopimuksissa esiintyvien vastuullisuustavoitteiden ei kuitenkaan voida tulkita olevan yleisiä ja kaikille yhteisiä, joiden perusteella jaettaisiin tietty osuus kokonaissummasta. Vastuullisuuteen liittyvät tavoitteet vaikuttavat enemmänkin lajiliittojen omista tavoitteista ja toiminnasta kumpuavilta teemoilta, joita on yhdessä DIF:n kanssa sovittu tavoiteltavan.
Yhteenveto
Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan lajiliittojen perustoimintaan myönnettävien valtionavustusten tarkastelu osoittaa, että kaikissa vertailtavissa maissa kiinnitetään huomiota avustettavan toiminnan vastuullisuuteen. Vastuullisuusnäkökulmia korostetaan joko valtionavustamisen yleisissä ehdoissa tai valtion ja liikuntajärjestöjen välisissä kehyssopimuksissa, kuten Tanskassa. Vastuullisuuteen liittyvä valtionohjaus on yksityiskohtaisinta Suomessa, jossa erillisten vastuullisuuskriteerien perusteella jaetaan 15 prosenttia yleisavustuksista. Muissa tarkastelluissa maissa vastuullisuuteen liittyvä resurssiohjaus on enemmän tai vähemmän yleisluontoista: rahaa ei lajiliittojen välillä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta suoranaisesti jaeta vastuullisuuden perusteella, mutta vastuullisuuden tai eettisten periaatteiden noudattamatta jättäminen voi johtaa tuen takaisinperintään tai siihen, ettei tukea myönnetä. Aika näyttää, muuttuuko vastuullisuuteen liittyvä resurssiohjaus yksityiskohtaisemmaksi myös muissa Pohjoismaissa.