Liikuntaharrastamisen hintaa on selvittänyt muun muassa Kari Puronaho vuosina 2001/02 ja 2012/13 kokoamiensa aineistojen pohjalta. Hän kysyi eri lajien 6–18-vuotiaiden harrastajien vanhemmilta harrastamisen kokonaiskustannuksia. Puronaho paikallisti kustannusten kasvun liittyvän paljolti harrastuskertojen määrän lisääntymiseen ja lajien muuttumiseen ympärivuotisiksi. Harrastamisintensiteetti varhaisen erikoistumisen lajeissa ymmärrettävästi on korkeampi kuin muissa lajeissa saman ikäisenä, ja ammattimaisen valmentautumisen hinta myös. Puronaho suositteli kokonaiskustannusta laskettavaksi esimerkiksi lajien kautta lyhentämällä. Lisäksi tavoitteena tuli hänen mukaansa olla kotitalouksien kustannuksen vähentäminen paitsi kuluja pienentämällä myös toisaalta varainhankintaa tehostamalla. (Puronaho, 2014) Tätä ja myöhempiä selvityksiä koskevassa keskustelussa katse on osunut paljolti kalleimpiin tapoihin harrastaa – etenkin varhaisen erikostumisen lajeissa mutta myös yleisemmin sellaisissa, joissa kuluttajien omillakin valinnoilla kustannukset nousevat korkeiksi.
Positiivista keskustelussa kuitenkin on ollut se, että kokonaiselämäntapaa ja sen hintaa koskeva tarkastelu on siirtänyt sivummalle aiemman kilpailulisensseihin keskittyneen pohdinnan, eli sen, olisiko harrastaminen halvempaa, jos kahden tai useamman lajin kilpailujärjestelmään osallistuva maksaja maksaisikin vain yhden lisenssin. Olisihan se, mutta toisaalta kilpailujärjestelmien ylläpitoon ja muuhun lisenssituloilla katettavaan tarvittava rahamäärä ei muuttuisi.
Etuja minulle vai arvopohjaisia valintoja
2010-luvulla harrastamisen hinta nähtiin osittain vähävaraisten perheiden ongelmana. Tausta-ajatus oli toisaalta se, että kun liikunta-aktiivisuus ylipäätään on hyväksi ja tavoiteltavaa, se tulisi mahdollistaa ihmisille tulotaustasta riippumatta. Silloinen keskusjärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu edisti asiaa hallinnoimansa seuratuen kautta esimerkiksi jakamalla avustuksia edelleen vähävaraisille suunnattuihin kokeiluhankkeisiin. Keskusjärjestön näkökulmasta oli luonnollista ja rooliin sopivaa, että pyrittiin madaltamaan kynnystä nimenomaan seuratoimintana järjestettyyn liikuntaan, joka voisi olla synnyttämässä pysyvämpää liikunnallista elämäntapaa. Vaikutuksensa oli silläkin, että lasten ja nuorten liikunnan arvopohjaa rakentaneen ja tukeneen vuonna 2013 tiensä päähän tulleen Nuoren Suomen ideologiseen perintöön kuului hyvinvoinnin laaja-alainen edistäminen liikunnan avulla. (Aiheesta esim. Hakamäki, Jaako, Kankaanpää, Kantomaa, Kämppi, Rajala & Tammelin, T., 2014 sekä Finni, Humisto, Karvinen & Lahti, 2014.)
Lajiliittojen mahdollisuus vaikuttaa seurakulttuurissa vähittäin tapahtuviin kehityskulkuihin edellyttää pysymistä perillä lajin kustannusrakenteesta.
Puronahon laajasti uutisoitujen hintaesimerkkienkin perusteella monen lajin harrastaminen näytti olevan alempien sosiaaliluokkien ulottumattomissa. Pikemminkin keskiluokaksi itsensä mieltävä väestönosa kipuili sen kanssa, että elämäntapa, johon kuuluvat lasten hyvät harrastukset, rajoitti muuta kulutusta. Oireellisesti alkoivat yleistyä vaatimukset, että omaa kulutusta tuettaisiin myös verohuojennuksilla. (Hossain, Suortti, & Kallio, 2013, 47–48.) Näin tuki olisi isotuloisille suurempi. Edunvalvontanäkökulmasta hyvän ratkaisun huonoja puolia on, että järjestely olisi kallis, ei välttämättä ohjaisi valintoja kovin hyvin eikä hyödyttäisi pienituloisia. Yleisesti verovapaus- ja huojennuspolitiikan ongelma on siinä, että järjestelystä tulee monimutkainen ja jokainen poikkeus vähentää verotuksen tuottoa, joka taas joudutaan paikkaamaan muuten.
Urheilun keskusjärjestöltä valtion suoraan jakamaksi siirtyneessä ja seuratuesta seuratoiminnan kehittämistueksi muuttuneessa rahanjaossa resurssin ja tarpeen välinen ristiriita ratkaistiin niin, että tuki rajattiin sellaiseen harrastamiseen, joka ei olisi kovin kallista. Raha ei kuitenkaan muuhun riittäisi. Tarkoitusta voi kuvata niin, että ei ensisijaisesti pyritä tekemään harrastamisesta halvempaa vaan tuetaan sellaisen seuratoiminnan kehittämistä, johon isolla osalla väestöstä on mahdollisuus päästä mukaan. Myös periaatteessa edullisen kansalaistoiminnan kustannuksiin on tullut nousupainetta yhteiskunnan monimutkaistumisen, oikeudellistumisen ja useiden pakollisten velvoitteiden tai vaatimusten kautta. Monet sähköiset laskutus-, kirjautumis- ja varaamisjärjestelmät, rikostaustaselvitykset ja vastaavat innovaatiot siirtävät vapaan kansalaistoimintaa vääjäämättä rahatalouden ja kirjanpidon piiriin.
Tunnista, mihin voit vaikuttaa, ja hyväksy, mihin et
Seuroilla on erilaisia kulttuureja ja myös tietoisia linjavalintoja sen suhteen, miten kustannuksia pyritään pitämään matalina. Harrastajien maksuvaikeuksiin on reagoitu käytännönläheisesti siten, että maksuja on jätetty perimättä joko jonkin systeemin mukaan, turvautumalla rahastoihin tai vastaaviin. Maksurästien siirtyminen ulkoistettuun perintään on vaikutukseltaan kaksijakoinen: toisaalta harmitellaan, että siinä vaiheessa asiaan ei voi enää vaikuttaa, toisaalta se on toiminnan järjestäjälle helpotus, koska sitten asiaan ei voi enää vaikuttaa. Osa seuratoimijoista katsoo, ettei yhdistyksen pitäisi joutua toimimaan sosiaalitoimistona. (Aarresola, Virmasalo, Hasanen & Tammelin, M., 2023.)
Lajiliittojen mahdollisuus vaikuttaa seurakulttuurissa vähittäin tapahtuviin kehityskulkuihin edellyttää pysymistä perillä lajin kustannusrakenteesta. Lisäksi intressissä on, että keskustelu olisi mahdollisimman faktapohjaista. Olisi hyvä erottaa, mitkä ovat pieniä ja mitkä isoja kustannuksia, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei sekä miltä toiminta näyttää, jos se pyritään tekemään edullisemman vaihtoehdon mukaan. Useimmissa lajeissa mahdollisimman monen harrastajan pysyminen mukana on edellytys mielekkäälle kilpailutoiminnalle. (Harrastamisen hinta, 2019.)
Taivastelusta syiden hahmottamiseen
Valtakunnan tasolla merkittävänä yrityksenä kohentaa jäsentymättömän keskustelun tasoa ja tuottaa ohjaustietoa liikuntapolitiikan tueksi voi pitää Leena Harkimon työryhmän vuonna 2016 julkaisemaa raporttia. Työryhmä kiinnitti huomiota muun muassa siihen, että harrastamisen hinnan nousu on koskenut etenkin tavoitteellista kilpaurheilua ja että hinta ei kuitenkaan ole ainoa syy eikä edes keskeinen liikkumattomuusongelman syy. Heikommassa asemassa olevien jääminen sivuun järjestäytyneestä urheilusta ei ole vain kustannuskysymys vaan osa isompaa eriarvoisuuden kokonaisuutta. (Yhdenvertaiset mahdollisuudet harrastaa, 2016.)
Tutkijoiden lisäksi omia hintaselvityksiään ovat vuosien mittaan tehneet esimerkiksi Sanoma-konsernin lehdet. Vauraamman keskiluokan itseymmärrys vaikutusmahdollisuuksistaan kiteytyy Helsingin Sanomien urheilu-uutisten tuottajan Tero Hakolan kolumniin 6.11.2023: Kallista on, jos lapsen joukkueella on useita palkattuja valmentajia. Kurjistaminen eli ohjattujen harjoitusten vähentäminen tai siirtyminen kehnompiin olosuhteisiin ei silti houkuttele. Isien ja äitien leipätyöt ja seuratyökin ovat vaativia ja aikaa vieviä, eli intoa ja voimaa palata viime vuosituhannelta tuttuun vanhempien vetämään toimintaan ei ole. Inflaation ja korkojen nousun kurittama maksaja kerää rohkeutta, josko kysyisi vanhempainillassa, ovatko kaikki leirit ja ulkomaan turnaukset välttämättömiä. Maksamalla pääsisi kuitenkin helpommalla. (Hakola, 2023.)