Sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelupaikkatilannetta haastaa laajasti Suomessa harjoittelupaikkojen puute. Sairaanhoitajaliitto (2021) on todennut yksiselitteisesti, ettei sairaanhoitajaopiskelijoille ole saatavilla riittävästi harjoittelupaikkoja vaadittavan kliinisen harjoittelun toteuttamiseksi. Samanaikaisesti hallitus on sitoutunut lisäämään korkeakoulujen aloituspaikkoja ja kasvattamaan korkeakoulutettujen osuutta väestöstä (Valtioneuvosto, 2023). Kokonaistilanne muodostaa koulutusjärjestelmälle merkittävän haasteen, sillä opiskelijamäärien kasvu ja koulutustarve lisäävät painetta jo ennestään riittämättömään harjoittelupaikkakapasiteettiin. Tilannetta vaikeuttaa entisestään sairaanhoitajien voimakas eläköityminen. Kevan (2025) eläköitymisennusteen mukaan julkiselta sektorilta eläköityy vuoteen 2034 mennessä noin 11 800 sairaanhoitajaa, mikä tarkoittaa 24 prosenttia kokonaismäärästä. Suomen väestö ikääntyy ja sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve kasvaa, mikä korostaa tarvetta kouluttaa uusia sairaanhoitajia riittävästi tulevaisuuden työvoimatarpeisiin.
Pula harjoittelupaikoista koskettaa kansallisesti ja globaalisti
Harjoittelupaikkojen niukkuus Suomessa ei kosketa vain yksittäisiä korkeakouluja tai alueita, vaan kyse on valtakunnallisesta ongelmasta. Arenen (2026) julkaisema Ammattikorkeakouluopiskelijoiden harjoittelupaikkojen saatavuus sosiaali- ja terveysalalla – kyselyanalyysi osoittaa, että harjoittelupaikkapula on laaja-alainen rakenteellinen ilmiö koko maassa. Harjoittelupaikkojen puute voi hidastaa merkittävästi opintojen etenemistä ja johtaa jopa valmistumisen viivästymiseen, mikä heijastuu sekä yksilö- että järjestelmätasolle. Raportin mukaan erityisesti vieraskielisissä koulutuksissa opiskelevat kohtaavat keskimäärin muita opiskelijaryhmiä enemmän vaikeuksia harjoittelupaikkojen löytämisessä. Korkeakoulujen näkökulmasta opintojen hidastuminen ei vain hankaloita opintojen järjestämistä vaan vaikuttaa myös rahoitukseen, sillä uudistettu korkeakoulujen rahoitusmalli painottaa aiempaa enemmän tavoiteajassa valmistumista (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2024).
Sairaanhoitajaopiskelijoiden kliinisten harjoittelupaikkojen niukkuus on laajasti tunnistettu ongelma myös kansainvälisesti (esim. Rudland ym., 2025; Ghimire & Neupane, 2024; Mafumo & Maputle, 2025). Niukkuuden syyt ovat tuttuja, sillä tutkimusten mukaan harjoittelupaikkapula kytkeytyy erityisesti terveydenhuollon työvoimapulaan, hoitajien kuormittuneisuuteen sekä rajallisiin ohjausresursseihin, jotka kaikki heikentävät yksiköiden kykyä vastaanottaa ja ohjata opiskelijoita (Oshodi & Sookhoo, 2025; Rudland ym., 2025). Lisäksi opiskelijamäärien kasvu ja koulutuspoliittiset tavoitteet lisätä valmistuvien sairaanhoitajien määrää ovat lisänneet kysyntää harjoittelupaikoista ilman, että kliinisten toimintaympäristöjen kapasiteetti olisi kasvanut vastaavasti (Rudland ym., 2025; Williamson ym., 2023).
Merkittävä osa tulevan sairaanhoitajan ammattikorkeakoulututkinnosta muodostuu ammattitaitoa edistävästä harjoittelusta.
Harjoittelupaikkojen puute on erityisen kriittinen haaste sairaanhoitajakoulutuksessa, sillä kliinisellä harjoittelulla on koulutuksessa keskeinen ja säädelty asema. Euroopan unionin ammattipätevyysdirektiivi (European Parliament and the Council of the European Union, 2013) edellyttää, että sairaanhoitajakoulutukseen sisältyy laaja kliininen opetuskokonaisuus, jonka osuus on vähintään puolet koulutuksen vähimmäislaajuudesta. Kliinisen opetuskokonaisuuden tulee myös kattaa ammattipätevyysdirektiivissä määritellyt ja komission delegoidussa direktiivissä (European Commission, 2024) päivitetyt osaamisalueet. Suomessa ammattikorkeakoulut saavat ammattikorkeakoululain (932/2014) perusteella päättää itsenäisesti opetussuunnitelmien sisällöistä ja sairaanhoitajaopiskelijoiden kliinisen opetuskokonaisuuden organisoinnista ammattipätevyysdirektiivin reunaehtoihin nojaten. Selvää kuitenkin on, että merkittävä osa tulevan sairaanhoitajan ammattikorkeakoulututkinnosta muodostuu ammattitaitoa edistävästä harjoittelusta. Harjoittelujen keskeinen rooli koulutuksessa tekee harjoittelupaikkojen saatavuudesta sekä harjoittelun ohjauksen laadusta ratkaisevan kysymyksen koulutuksen laadun, opiskelijoiden osaamisen ja työelämävalmiuksien näkökulmasta.
Harjoitteluköyhyys
Kansainvälisesti harjoittelupaikkapulan lisäksi keskusteluun on noussut käsite placement poverty (Jackson ym., 2025; Davis ym., 2025) eli harjoitteluköyhyys. Harjoitteluköyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa pakollinen kliininen harjoittelu aiheuttaa opiskelijalle taloudellista kuormitusta niin, että se vaikeuttaa opintojen etenemistä, hyvinvointia tai arjen selviytymistä. Kuormitus muodostuu sekä suorista että epäsuorista kustannuksista ja sen voimakkuus vaihtelee opiskelijan elämäntilanteen, asumisen, perhetilanteen ja työssäkäynnin mahdollisuuksien mukaan. Suorat kustannukset ovat harjoitteluun osallistumisesta syntyviä, selvästi kohdistettavissa olevia menoja, kuten esimerkiksi matkakulut, pysäköinti ja muut vaaditut tarvikkeet, kun taas epäsuorat kustannukset liittyvät harjoittelun aiheuttamiin välillisiin seurauksiin kuten tulonmenetyksiin, lisääntyneisiin elämisen kustannuksiin ja muihin taustamenoihin. (Davis ym., 2025.)
Harjoitteluun yhdistyvistä kustannuksista puhuttaessa on huomioitava myös lukukausimaksut, joita suomalaisissa ammattikorkeakouluissa maksavat EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevat, kansainvälisissä koulutusohjelmissa opiskelevat opiskelijat. Tällöin harjoittelupaikkojen puute ja tästä syystä johtuva opintojen pitkittyminen tavoiteaikaa pidemmäksi voi johtaa myös ylimääräisiin lukukausimaksukuluihin, opiskelijasta itsestään riippumattomista syistä.
Harjoittelupaikkatilannetta on ratkottava monella rintamalla
On selvää, että harjoittelujen haasteita on ratkottava sekä paikallisesti että kansallisesti. Yksi ratkaisu ei riitä, vaan kehittämistyötä on tehtävä monella rintamalla. Kansainvälisesti on todettu, että vaikka sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoitteluiden haasteet ilmenevät eri tavoin eri maissa ja terveydenhuoltojärjestelmissä, yhteisenä nimittäjänä on havaittu tarve joustavammille harjoittelumalleille, vahvemmalle oppilaitosten ja kliinisten yksiköiden yhteistyölle sekä ohjauksen systemaattiselle resursoinnille ja kehittämiselle (Richardson ym., 2025; Williamson ym., 2023).
Jyväskylän ammattikorkeakoulun (Jamk) sisäisessä LuoVuutta-kehittämisprojektissa pureuduttiin sairaanhoitajakoulutuksen harjoitteluprosessiin, jossa keskeisessä roolissa oli yhteistyön käytäntöjen kehittäminen Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa. Kehittämisprojektissa toteutettiin kysely hyvinvointialueen harjoittelutoimijoille, johon saatiin 76 vastausta yksiköiden opiskelijavastaavilta, esihenkilöiltä, opiskelijatoiminnan koordinaattoreilta ja harjoitteluita ohjaavilta työntekijöiltä. Vastauksissa esiin nousseet kehittämiskohteet ovat pitkälti yhteneväisiä projektissa ja aihepiirin tutkimuksissa ja selvityksissä tehtyjen havaintojen kanssa.
Sujuva yhteistyö korkeakoulun ja harjoittelupaikan välillä vaatii panostusta
Pelkkä harjoittelupaikkojen määrällinen lisääminen ei kuitenkaan ole riittävä keino varmistaa sairaanhoitajaopiskelijoiden oppimista ja myönteistä harjoittelukokemusta. Harjoittelujen kehittäminen edellyttää samanaikaisia panostuksia työolosuhteisiin, urakehitysmahdollisuuksiin sekä työyhteisön toimivuuteen ja eri toimijoiden väliseen yhteistyöhön (Calma ym., 2022). Ilman riittäviä ohjausresursseja harjoittelupaikkojen määrän kasvattaminen voi johtaa tilanteeseen, jossa opiskelijoiden yksilölliseen ohjaukseen jää vähemmän aikaa. Tällöin harjoittelupaikkojen lisääminen voi jopa heikentää kliinisen harjoittelun laatua ja opiskelijoiden oppimista.
Jamkin sairaanhoitajaopiskelijat suorittavat kliiniset harjoittelunsa valtaosin Keski-Suomen hyvinvointialueen yksiköissä. Keski-Suomen hyvinvointialue on yksi Jamkin kuudesta strategisesta kumppanista ja keskeinen yhteistyötaho myös alueellisen kehittämisen näkökulmasta (Jamk, 2025). Muutamilla osaamisalueilla, kuten ikääntyneiden sekä lasten ja nuorten hoitotyössä, korostuu yksityisen sektorin rooli harjoittelupaikkojen tarjoajana.
LuoVuutta-kehittämisprojekti havainnollisti korkeakoulun ja harjoitteluorganisaation yhteistyön toimivuuden merkityksen eri tasoilla. Samanaikaisesti kehittämisprojektin kanssa hyvinvointialue on uudistanut opiskelijatoiminnan organisointiaan perustamalla säännöllisesti kokoontuvan harjoittelutyöryhmän, johon kuuluvat hyvinvointialueen osaamisen kehittämisen henkilöstö, eri osaamisalueiden opiskelijatoiminnan koordinaattorit sekä Jamkin sosiaali- ja terveysalan tutkintojen harjoitteluvastaavat. Hyvinvointialueen organisaatiossa opiskelijatoiminnan koordinaattorit toimivat myös tärkeinä linkkeinä harjoitteluyksiköihin päin, kun halutaan esimerkiksi tarkastella tietyn kliinisen osaamisalueen opiskelijatoiminnan kokonaisuutta ja harjoittelupaikkakapasiteettia. Toiminnan kokonaisuuden koordinointi on perusteltua, sillä taloudelliset tehostamispaineet sekä uudet toimintamallit ja tavat tuottaa terveyspalveluja muuttavat terveydenhuollon kenttää jatkuvasti.
Sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelun sisällöt ovat ammattipätevyysdirektiivin näkökulmasta laajat, minkä vuoksi myös opettajien kliinistä asiantuntemusta tarvitaan.
Harjoittelupaikkoja tarjoavien yksiköiden vastauksissa korostui tarve hoitotyön opettajien näkyvyydelle ja tiiviimmälle yhteistyölle harjoitteluyksiköiden kanssa. Yksikön kliinisen osaamisalan, esimerkiksi sisätautien tai kirurgisen hoitotyön, tuntevaa opettajaa tarvitaan linkiksi opiskelijoiden, teoriaopetuksen ja käytännön hoitotyön välille. Sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelun sisällöt ovat ammattipätevyysdirektiivin näkökulmasta laajat, minkä vuoksi myös opettajien kliinistä asiantuntemusta tarvitaan. Harjoittelupaikoissa toivottiin lisäksi, että opettajilla olisi mahdollisuus olla läsnä hoitotyön toimintaympäristöissä kliinisen osaamisensa ylläpitämiseksi, alan kehityksen seuraamiseksi ja opiskelijayhteistyön sujuvoittamiseksi. Vastauksissa nousi esiin myös tarve lisätä tietoa sairaanhoitajaopintojen teoriasisällöistä ja opiskelijoiden osaamisesta opintojen eri vaiheissa, jotta harjoittelujaksot palvelisivat opiskelijan oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Tässäkin hoitotyön eri alojen vastuuopettajilla on keskeinen rooli.
Hyvinvointialueen harjoittelutoimijoiden vastauksissa korostuivat myös harjoitteluun liittyvät tietojärjestelmät. Harjoittelupaikkojen ilmoittamiseen ja varaamiseen käytettävä Jobiili on käytössä kaikissa Keski-Suomen hyvinvointialueen yksiköissä, ja valtaosa muistakin harjoittelupaikoista varataan sen kautta. Harjoittelun seurantaan ja arviointiin Jamkin sairaanhoitajaopiskelijoilla on käytössä Workseed-järjestelmä. Vastaajien mukaan järjestelmä koettiin toimivaksi työpaikkaohjaajan työkaluksi, mutta siinä nähtiin myös kehittämismahdollisuuksia.
Jobiili-järjestelmästä annettiin sekä positiivista että negatiivista palautetta. Hyvänä harjoitteluyksikön näkökulmasta pidettiin erityisesti harjoittelupaikkojen ilmoittamisen ja varausten koordinoinnin systemaattisuutta. Kritiikkiä sen sijaan aiheuttivat opiskelijoiden huolimattomat harjoittelupaikkavaraukset sekä se, että järjestelmä suosii nopeimpia varaajia. Harjoittelupaikkojen puute on tehnyt puolivuosittaisista harjoitteluiden varauspäivistä eräänlaista kilpajuoksua, mikä aiheuttaa merkittävää stressiä opiskelijoille ja johtaa siihen, että kyseisen paikan saattaa saada nopein eikä siihen motivoitunein opiskelija. Kilpajuoksu harjoittelupaikoista johtaa herkästi viime hetken peruutuksiin ja muutoksiin. Niistä aiheutuu ylimääräistä kuormitusta yksiköille, jotka ovat jo valmistelleet opiskelijan harjoittelun alkamista.
Ohjausosaaminen on onnistuneen harjoittelun ytimessä
Kliinisessä harjoittelussa opiskelijan työpaikkaohjaajalla on keskeinen rooli opiskelijan oppimisen, ammatillisen kasvun ja turvallisen oppimisympäristön rakentumisessa. Samalla tutkimus on osoittanut, että ohjauksen laatu vaihtelee huomattavasti eri toimintaympäristöissä, ohjausmalleissa ja yksiköissä, mikä asettaa opiskelijat keskenään eriarvoiseen asemaan oppimiskokemusten suhteen (Richardson ym., 2025). Ohjauksen toteutumista ja laatua ei voida siten jättää yksittäisten ohjaajien motivaation tai osaamisen varaan, vaan se edellyttää systemaattista rakennetta ja resursointia. Ohjaamisosaamiseen on kiinnitetty huomiota myös suomalaisessa keskustelussa. Sairaanhoitajaliitto (2021) on esittänyt, että harjoittelujen ohjaamiseen ja ohjaajien koulutukseen tulisi resursoida erillistä rahoitusta, ja että laadukas harjoitteluohjaaminen tulisi huomioida osana yksiköiden henkilöstömitoitusta. Alhassanin ja muiden (2024) mukaan opiskelijoiden tyytyväisyys kliinisen harjoittelun laatuun sekä heidän käsityksensä ohjaajien ammatillisesta pätevyydestä paranevat tilastollisesti merkitsevästi sen jälkeen, kun ohjaajat ovat osallistuneet ohjaajakoulutukseen. Tämä viittaa siihen, että systemaattinen ohjaajakoulutus ei ainoastaan tue ohjaajien pedagogista osaamista, vaan myös vahvistaa opiskelijoiden oppimiskokemusta ja luottamusta kliinisen ohjauksen laatuun.
Harjoittelupaikkojen puute on yhteydessä negatiivisesti myös opiskelijoiden ohjaamiseen, esimerkiksi vähentämällä ohjauksen mahdollisuuksia ja aiheuttamalla ohjausvastuun epätasaista jakaantumista. Paljon opiskelijoita ohjaavat harjoittelupaikat saattavat myös kuormittua, kun taas vähän opiskelijoita ottavissa yksiköissä ohjausosaaminen ei pääse kehittymään. Opiskelijoiden näkökulmasta tilanne voi luoda epätasa-arvoa ja kasvattaa osaamiseroja, kun huomioidaan kliinisen harjoittelun suuri osuus sairaanhoitajan tutkinnosta. Jamkin kyselyyn vastanneet hyvinvointialueen opiskelijatoimijat kaipaavat myös tukea ohjaamistyöhön ja tasaisempaa kuormituksen jakautumista ohjaajien ja yksiköiden välillä. Tukea korkeakoululta kaivataan muun muassa erilaisiin harjoittelumalleihin (esimerkiksi moduuliharjoittelu), kielituetun harjoittelun ohjaamiseen ja opiskelijan osaamisen arviointiin. Opiskelijan hyvinvoinnin huomiointi ja tukeminen korostuvat yhä enemmän myös kliinisissä harjoitteluissa. Korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (Parikka ym., 2024) mukaan psyykkinen kuormittuneisuus on edelleen yleistä korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Lisäksi mielenterveyden häiriöiden, erityisesti ahdistuneisuushäiriöiden ja masennuksen, esiintyvyys opiskelijaväestössä on huomattava. Nämä haasteet voivat näkyä harjoitteluissa esimerkiksi kuormittumisena, jaksamisen vaikeuksina ja lisääntyneenä tuen tarpeena. Tämän vuoksi selkeille tukipoluille on tarvetta, ja opiskelijoiden hyvinvoinnin huomiointia harjoittelujaksoilla tulisi kehittää systemaattiseksi osaksi harjoittelun ohjausta niin harjoittelupaikoissa kuin korkeakouluissakin.
Sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelu kaipaa uudelleenajattelua
Sairaanhoitajakoulutukseen kuuluva harjoittelu kaipaa uudistustyötä eri tasoilla. Puute harjoittelupaikoista on vauhdittanut uudistumista, mutta systemaattista kehitystyötä tarvitaan edelleen, jotta haastavasta tilanteesta päästäisiin onnistuneesti eteenpäin.
Kansallisella tasolla tulisi tarkastella terveysalan harjoittelupaikkojen rahoitusmallia. Suomessa Sairaanhoitajaliitto on esittänyt harjoittelukustannusten kattamista erityisvaltionosuuksina lääkäri- ja hammaslääkärikoulutuksen mallin mukaisesti. Harjoittelujen laadun ja saatavuuden turvaaminen edellyttääkin, että harjoitteluiden järjestämiseen ja ohjaamiseen osoitetaan riittävät resurssit.
Harjoittelupaikkapulan ratkaiseminen edellyttää myös uudenlaisten harjoittelumallien hyödyntämistä. Erilaisia harjoitteluiden ohjaamisen ja toteuttamisen malleja on sairaanhoitajakoulutuksessa käytetty jo pitkään. Esimerkiksi moduuliharjoittelumalli, jossa opiskelijat harjoittelevat tiiminä vertaisoppimisen menetelmin, on ollut käytössä useissa toimintaympäristöissä. Tuoreen systemaattisen katsauksen mukaan vertaisoppimiseen perustuvat harjoittelumallit tukevat sairaanhoitajaopiskelijoiden ammatillista kehittymistä, itseluottamusta ja oppimiskokemusta sekä tarjoavat mahdollisuuksia kasvattaa harjoittelupaikkojen kapasiteettia (Palander ym., 2026). Mallien onnistunut käyttöönotto edellyttää kuitenkin ohjaajien koulutusta, toimivia yhteistyörakenteita sekä harjoittelun systemaattista koordinointia (Källberg ym., 2025).
Keski-Suomessa kehitetään ja juurrutetaan tiimi- ja vertaisoppimiseen perustuvaa monikulttuurista moduuliharjoittelumallia Jamkin OVE-harjoittelu-hankkeessa sekä ProHarkka Itä-Suomi -hankkeessa. Toimintamalli tukee vieraskielisten sairaanhoitajaopiskelijoiden kliinisten taitojen oppimisen lisäksi myös suomen kielen oppimista. Uusien harjoittelumallien käyttöönotto edellyttää kuitenkin riittäviä resursseja ohjaajien osaamisen vahvistamiseen ja toiminnan koordinointiin, jotta niiden toteuttaminen tukee oppimista eikä lisää tarpeettomasti harjoitteluyksiköiden tai opiskelijoiden kuormitusta.
Harjoitteluiden uudelleenajattelu liittyy myös korkeakoulujen ja työelämän yhteistyön kehittämiseen. Kiinnostava avaus on työelämässä oppimisen tuominen osaksi opintoja jo ensimmäisistä opiskelukuukausista lähtien. Jamkissa on kokeiltu mallia, jossa sairaanhoitajaopiskelijat tutustuvat työelämäympäristöihin opettajan ohjauksessa heti opintojen alkuvaiheessa yhteistyössä Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa. Varhainen työelämäkontakti tukee ammatti-identiteetin rakentumista, helpottaa teorian ja käytännön yhdistämistä sekä vahvistaa opiskelijoiden työelämätaitoja jo ennen varsinaisia kliinisiä harjoittelujaksoja. Samalla opettajan aktiivinen läsnäolo työelämäympäristössä tukee harjoitteluyksiköiden henkilöstöä opiskelijoiden ohjaamisessa ja vahvistaa oppilaitoksen ja työelämän välistä yhteistyötä. Kokemukset viittaavat siihen, että pitkäkestoinen ja suunnitelmallinen kumppanuus voi osaltaan helpottaa myöhempien harjoittelujen toteutumista ja opiskelijoiden integroitumista osaksi työyhteisöä (Keski-Suomen hyvinvointialue, 2025).
Lisäksi on syytä tarkastella harjoittelupaikkoja tarjoavien organisaatioiden kenttää nykyistä laajemmin. Hyvinvointialueet tulevat jatkossakin olemaan sairaanhoitajaopiskelijoiden tärkeimpiä harjoittelupaikkojen tarjoajia, mutta terveyspalvelujärjestelmän muuttuessa myös yksityisen ja kolmannen sektorin rooli korostuu. Yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa tulee kehittää pitkäjänteisesti ja opiskelijoiden oppimista tukevalla tavalla. Kun keskiössä pidetään opiskelijan ammatillisen kehittymisen laadukasta kokonaisuutta, voidaan myös esimerkiksi järjestöissä ja hankkeissa toteutettavista harjoitteluista rakentaa mielekäs osa sairaanhoitajatutkintoa.
Harjoittelupaikkapula ei ole ainoastaan koulutuksen järjestämiseen liittyvä kysymys, vaan laajempi terveydenhuollon tulevaisuutta koskeva haaste. Sairaanhoitajakoulutuksen laadukas toteutuminen edellyttää, että opiskelijoilla on mahdollisuus suorittaa kliininen harjoittelu tarkoituksenmukaisissa oppimisympäristöissä riittävän ohjauksen turvin. Harjoittelujen kehittäminen on samalla investointi tulevaisuuden osaavaan hoitohenkilöstöön.