Kestävyysliikunnalla on kiistattomat terveys- ja hyvinvointivaikutukset. Liikunnan määrän suotuisa yhteys terveyteen (Warburton ym., 2017) ja vapaa-ajan liikunnan yhteys mielenterveyteen (Taylor ym., 1985) ovat laajalti tutkittuja ja todennettuja. Terveyden edistämisen ohella liikuntaa voi hyödyntää esimerkiksi työ- tai opiskeluporukoiden yhteisöllisyyden vaalinnassa. Työyhteisön yhteiset liikunnalliset aktiviteetit voivat olla erimerkiksi rauhallista luonnossa liikkumista, rentoa yhdessä tekemistä, lajikokeiluja tai pienryhmätoimintaa (esim. Laitinen & Loimusalo-Lipiäinen, 2024; Leppä ym., 2024).
Työnantajan näkökulmasta henkilöstön liikuntaan investoimisen ei ole kiistattomasti osoitettu olevan suorana rahallisena sijoituksena kannattavaa. Van Dongenin ja kollegoiden yhteenvetoartikkelissa (2011) koottiin työntekijöiden liikunta- ja ravitsemuskäyttäytymisen parantamiseen pyrkineiden terveyden edistämisen interventioiden vaikutuksia. Kontrolloimattomissa tutkimuksissa (n=13) interventioissa saavutettujen käyttäytymisen muutosten ansiosta vähentyneet sairauspoissaolo- ja sairaanhoidon kustannukset ylittivät interventioiden kustannukset, eli työnantaja sai laskennallisesti suoraa rahallista hyötyä panostamalla työntekijöidensä liikunta- ja ravitsemuskäyttäytymiseen (van Dongen ym., 2011).
Sen sijaan tutkimuksellisesti laadukkaammin toteutettuja interventioasetelmia, eli satunnaistettuja ja kontrolloituja työpaikkaliikuntainterventioita löytyi kirjallisuuskatsauksessa vähemmän (n=4) ja niissä investoinneista seuranneet säästöt eivät kattaneet aiheutuneita kustannuksia (van Dongen ym., 2011).
Koska terve, hyvinvoiva, hyväkuntoinen ja työkykyinen työntekijä on kuitenkin oletettavasti keskimäärin pitkällä aikavälillä heikompikuntoista verrokkiaan tuottavampi, työnantajan kannalta optimaalista lienee se, että työntekijät innostuisivat liikkumaan terveytensä kannalta riittävästi omalla ajallaan – ja parhaimmillaan tekisivät sen jo opintojensa aikana.
Jyväskylän ammattikorkeakoulun Likesillä tutkitaan liikunnan ja terveyden yhteyksiä, selvitetään liikunnan edistämisen nykytilaa, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta eri yhteiskuntarakenteissa (esimerkiksi liikuntaorganisaatioissa, työelämässä ja koulutuksessa) sekä kehitetään yhteisöille uusia tapoja parantaa yksilöiden mahdollisuuksia arjen aktiivisuuteen (esim. Laukka & Siivonen, 2022). Tämän artikkelin tarkoitus on esitellä uusi mahdollinen motivointitapa tukemaan yksilöiden liikuttamista osana työ- tai opiskeluyhteisöä.
Yhteisöllisyys ja kilpailullisuus kannustimina lähteä viivalle
Kustannustehokkaita motivointikonsteja yksilöiden liikuttamiseen voi etsiä tutkimuskirjallisuuden perusteella. Aikuisväestön urheiluun osallistumisen syitä on tutkittu laajalti (Trost ym., 2002). Yhteenvetoartikkelit osoittavat, että motivaatiotekijöissä sekä nuorilla kilpailullisilla aikuisilla (Clansy ym., 2016) että ikääntyneillä harrastajilla (Stenner ym., 2020) korostuvat jo aiemmin tässä artikkelissa mainittujen terveyshyötyjen ja yhteisöllisyyden ohella kilpailullisuus ja tavoitteiden saavuttaminen.
Kilpailullisuuden vaikutusta liikuntakäyttäytymiseen on tutkittu myös Patelin ja kollegoiden (2019) interventiotutkimuksessa. Artikkelissa verrattiin ylipainoisten amerikkalaisten askelmäärien lisääntymistä kolmessa eri interventioryhmässä: vertaistukiryhmä, yhteisöllisen tavoitteen ryhmä ja kilpailuryhmä. Kaikissa ryhmissä askelmäärä lisääntyi verrattuna kontrolliryhmään, mutta kilpailuryhmässä, jossa osallistujat haastoivat toisensa askelmäärän kerryttämisessä, vaikutus oli suurin ja ainoana säilyi myös kolme kuukautta intervention päättymisen jälkeen toteutetussa jälkiseurannassa (Patel ym., 2019).
Kilpailu siis motivoi – ainakin osaa väestöstä. Näin ollen leikkimielisen kilpailun järjestäminen työ- tai opiskeluyhteisössä voisi olla osalle työntekijöistä tai opiskelijoista hyvä tapa motivoida liikkumaan. Ongelmaksi kilvoittelun järjestämisessä muodostuu sopivan yhteisen lajin löytämisen realiteetit: missä terveyttä edistävää kestävyysliikuntaa sisältävässä lajissa aktiivisesti harjoittelevat ja jopa kilpailutaustaa omaavat kokeneet kuntoliikkujat, harrastelijat ja vasta-alkajat sopisivat samalle lähtöviivalle? Kysymys edellä lienee retorinen; eihän sellaista lajia voi olla olemassa.
Kestävyyskunnon mukaan tasoitetun kilpailun protokolla
Sopivan lajin puuttuessa kehitimme matalilla kustannuksilla toteutettavan, kaikille tasaväkisen kilpailumuodon: kestävyyskuntotasolla tasoitetun kestävyysjuoksukilpailun. Kilpailussa ajatuksena on, että vaikka osallistujat eivät lähtökohtaisesti sovi samalle lähtöviivalle, voivat osallistujat silti sopia samaan aikaan maaliviivalle. Kilpailussa osallistujien lähtöajat asetetaan yksilöidysti arvioidun kuntotason ja kilpailuvauhdin perusteella siten, että kaikille tavoitellaan samaa maaliintulohetkeä. Kilpailla voi tasoitukset huomioiden voitosta muita vastaan ja samalla itselle asetettua laskennallista tavoiteaikaa vastaan. Osallistumista voi rajoittaa mahdollisen fyysisen tai psyykkisen toimintakyvyn esteet; jokaisen osallistujan tulisi haluta ja kyetä juoksemaan turvallisesti omaa vauhtiaan suunniteltu kilpailumatka.
Kilpailu toteutetaan mittaamalla aluksi osallistujien kestävyyskunnon lähtötaso. Ainakin Polarin ja Garminin ranteeseen kiinnitettävillä laitteilla saa arvion maksimaalisesta hapenottokyvystä (Polar, ei pvm.; Garmin, ei pvm.). Polarin laitteet vertaavat arvioitua hapenottokykyä ikäluokan referenssiarvoihin (Shvartz & Reibold, 1990), kun Garminilla viitearvoina on amerikkalaisen Cooper-instituutin tilastot. Garminin laitteet vaatinevat ennusteen laskentaan laitteen käyttöä joidenkin kävely-, juoksu- tai pyöräilysuoritusten ajan, kun Polarin rannemittareista saa arvioidun kuntotason mitattua levossa noin viidessä minuutissa. Näin ollen osallistujien alkumittaus voidaan toteuttaa verraten lyhyessä ajassa vaikkapa yhdellä laitteella.
Maksimaalisen hapenottokyvyn perusteella voidaan laskea ennustettu vauhti 12 minuutin juoksumatkalle kääntäen klassinen Cooperin kaava (Cooper, 1968). Cooperin kaava määritettiin amerikkalaisten sotilaiden mittausten perusteella. Protokollaa testatessa käytimme paremmin laajempiin väestönosiin sopivaa ACSM:n (2013) modifikaatiota, jossa maksimaalinen hapenottokyky (VO2max) vastaa 12 minuutin juoksutestitulosta (d) kaavan VO2max=d/60+3,5 mukaisesti. Kääntämällä kaava hapenottokyvyn funktioksi saadaan ennustettu juoksumatka 12 minuutin aikana, josta taas voidaan laskea keskimääräinen juoksuvauhti ja lopulta ennuste loppuajaksi annetulle kilpailumatkalle.
Pilotissa vähemmän harjoitelleet saivat lievää etua
Artikkelissa kuvattua tasoitusalgoritmia pilotoitiin toisen kirjoittajan ystäväpiirissä. Osallistujat olivat 17–65-vuotiaita miehiä (n=20). Kestävyyskunnon mittaus suoritettiin levossa Polarin rannekkeella, jolle esitiedoiksi annettiin osallistujan ikä, pituus, paino ja viikoittaisen kestävyysharjoittelun määrä.
Mitatut maksimaaliset hapenottokyvyt vaihtelivat välillä 28‒68 ml/kg/min (keskiarvo 45 ml/kg/min), mikä vastasi kilometrille ennustettuja juoksuvauhteja 3:06 minuutin ja 8:10 minuutin väliltä. Kilpailumatkan pituus oli 3,20 kilometriä, jolle arvioiduiksi juoksuajoiksi saatiin ennakolta nopeimmalle juoksijalle 9:55 min ja hitaimmalle juoksijalle 26:07. Ensimmäisen ja viimeisen lähtijän välinen lähtöaikojen ero oli näin ollen 16 minuuttia ja 12 sekuntia.
Itse kilpailu toteutettiin mittausta seuraavana päivänä, joka oli marraskuinen lauantai. Koekilpailu käytiin Keski-Suomessa haja-asutusalueella. Lähtöajat ajastettiin siten, että kaikkien osallistujien ennustettu maaliintuloaika oli klo 14:00. Ennakolta nopein kilpailija lähti matkaan viimeisenä kello 13:50:05 – kun samaan aikaan ennakolta hitain osallistuja oli taivaltanut jo reilusti yli puolet matkasta.
Määritetyt lähtöajat ja toteutuneet maaliintuloajat on visualisoitu kuviossa 1. Keskimäärin maaliintuloajat noudattivat ennustetta hyvin: maaliintuloajan keskiarvo oli 14:00:43. Ennustetut ja toteutuneet juoksuajat korreloivat hyvin vahvasti (r=0.70, p-arvo <0.001). Suuriakin yksittäisiä poikkeamia ilmeni: osallistujat olivat maalissa 10 minuutin ja 26 sekunnin sisällä toisistaan.
Poikkeamat ennustetusta juoksuajasta olivat kuitenkin systemaattisia (kuvio 1). Poikkeamat korreloivat arvioidun maksimaalisen hapenottokyvyn kanssa tilastollisesti merkitsevästi (r=0.53, p=0.015), eli korkeampi arvioitu hapenottokyky oli yhteydessä suurempaan poikkeamaan ennustetusta maalintuloajasta. Toisin sanoen, tässä pilotissa tasoitetut lähtöajat suosivat systemaattisesti liikaa huonomman kestävyyskunnon kilpailijoita.
Pilotista opittua
Pilottia järjestettäessä huomattiin, että kilpailumuoto herätti osallistujissa innostusta, mutta myös kriittistä pohdintaa mittauksen luotettavuudesta ja tasoitusten oikeudenmukaisuudesta. Useat osallistujat kokivat tapahtuman kokonaisuutena miellyttäväksi ja jopa motivoivaksi, vaikka osa pohti etukäteen kilpailun fyysistä kuormittavuutta. Kilpailu herätti mielleyhtymiä Cooperin 12 minuutin testiin, jonka aiemmat kokemukset eivät kaikilla osallistujilla olleet positiivisia.
Kestävyyskunnon ennusteissa moni osallistuja kiinnitti huomiota rannekkeen antaman VO2max-arvion vaihteluun: saman henkilön toistetut mittaustulokset saattoivat vaihdella merkittävästi, mikä lisäsi epävarmuutta ennusteiden luotettavuudesta. Erityisesti harjoitteluaktiivisuuden arvioinnin huomattiin vaikuttavan VO2max -arvioon enemmän kuin ennakolta ajateltiin. Tämä herätti keskustelua siitä, kuinka realistisia tasoitusajat olivat ja suosivatko ne joitakin osallistujia liikaa.
Myös kilpailumaaston suuri korkeuserojen vaihtelu saattoi korostaa suorituskykyeroja enemmän kuin tasaisella reitillä tapahtuisi. Vaikka tapahtuma koettiin yksittäisenä kokemuksena myönteiseksi, osa osallistujista pohti, voisiko formaatti aidosti lisätä pitkäjänteistä liikkumista vai toimiiko se lähinnä kertaluontoisena elämyksenä.
Kaiken kaikkiaan pilotti herätti runsaasti keskustelua ja lisäsi kiinnostusta oman kuntotason tarkasteluun. Samalla se tarjosi arvokasta tietoa niistä osa-alueista, joita kilpailuprotokollassa on syytä kehittää edelleen.
Mahdollisuuksia parantaa
Artikkelissa kuvatun protokollan oli tarkoitus mahdollistaa tasaväkisen juoksukilpailun järjestäminen vaihtelevassa fyysisessä kunnossa oleville työ-, opiskelu- tai vapaa-ajan porukoille. Pilottitutkimuksen perusteella protokollamme prototyyppi ei sellaisenaan antanut kaikille osallistujille tasapuolista mahdollisuutta voittaa kilpailu, vaan tasoitti kestävyyskunnon suhteen jonkin verran liikaa. Näin ollen tasoituksen laskennan algoritmia tulisi vielä hienosäätää. Esimerkiksi Cooperin alkuperäinen (1968) regressiokaava olisi antanut kovakuntoisemmille vähemmän kirittävää: hitaimman etumatka nopeimpaan olisi ollut vain 11 minuuttia.
Koska 12 minuutin juoksuvauhdin ei voida olettaa säilyvän pitemmillä matkoilla, voidaan vauhdin hidastumista mallintaa valitulle kilpailumatkalle. Tähän hienosäätöön sopivat vaikkapa huippu-urheilijoiden ja tavallisten kansalaisten eri matkojen juoksunopeuksien muutoksia mallintaneen Riegelin (1981) kaavat. Lisäksi hapenottokyvyn mittauksessa tulisi testata, kuinka paljon esitietoina syötetyt ikä, pituus, paino ja pilotissa erityistä huomiota herättänyt harjoitteluaktiivisuus vaikuttavat hapenoton arvioon ja siten tasoitukseen.
Vaikka pilotin kilpailuprotokolla vaatii vielä kehittämistä, jo osallistuminen ja sitä kautta oman hapenottokyvyn tilan selvittäminen ja suhteuttaminen väestötutkimuksesta saatuihin referenssiarvoihin sekä henkilökohtaisen juoksuajan ennusteen kanssa kilpailu voi kannustaa harjoittamaan kestävyyskuntoa omaehtoisesti. Kilpaileminen voi motivoida osaa väestöstä, mutta ei missään nimessä ole kaikkien mieleen. Näin ollen ketään ei tulisi painostaa osallistumaan.