Opiskeluvuodet sijoittuvat usein nuoruusikään tai varhaisaikuisuuteen, jotka ovat yksilön kehityksen näkökulmasta herkkää aikaa. Nuoruusiässä itsenäisyyden tarve suhteessa vanhempiin kasvaa ja vertaissuhteiden merkitys korostuu. Suhteet ikätovereihin ja muutokset sosiaalisissa suhteissa vaikuttavat identiteetin muodostamiseen, mikä on nuoruusiän keskeisin kehitystehtävä (Erikson 1968). Nuorille on tyypillistä herkkyys muiden ihmisten antamalle palautteelle sekä voimakas tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua ryhmään (Kiuru 2023).
Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista (Ryan & Deci 2000), ja sen on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi onnellisuuteen (Mogilner 2010), terveyteen (Thoits 2011) ja mielen hyvinvointiin (Kawachi & Berkman 2001). Vertaissuhteet edistävät yhteenkuuluvuuden tunteen täyttymistä ja vertaisryhmän hyväksyntä on yhteydessä vahvempaan opiskeluun sitoutumiseen sekä vähäisempiin yksinäisyyden, ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden kokemuksiin (Laursen & Veenstra 2021). Nuoruusiän vertaiskokemukset ja yhteenkuuluvuuden tunne ennustavat parempaa mielen hyvinvointia ja fyysistä terveyttä aikuisiässä (Letkiewicz ym. 2023; Holt-Lunstad 2017; Olsson ym. 2013). Yhteenkuulumattomuuden tunne taas on yhteydessä useisiin mielenterveyden häiriöihin, kuten masennusoireisiin, ahdistuneisuuteen ja uniongelmiin (Santini ym. 2021).
Yhteenkuuluvuuden tunne on keskeinen osa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys rakentuu sosiaalisista suhteista, jotka kiinnittävät ihmiset toisiinsa, yhteisiin aatteisiin, arvoihin, toimintaan tai paikkoihin (Kalliokoski 2020). Opiskelijoilla yhteisöllisyys tarkoittaa kokemusta opiskeluyhteisöön- tai ryhmään kuulumisesta niin, että yksilöt tuntevat yhteenkuuluvuuden ja samaistumisen tunnetta yhteisön tai ryhmän jäsenten kanssa. Yhteenkuulumattomuuden tunne on kuitenkin melko yleistä opiskelijoiden keskuudessa. Toisella asteella opiskelevista nuorista noin 10 prosenttia ei koe olevansa tärkeä osa koulu- tai luokkayhteisöä (THL 2023) ja korkeakouluopiskelijoista 29 prosenttia ei koe kuuluvansa mihinkään opiskeluun liittyvään ryhmään (Parikka ym. 2021).
Opiskelijoiden yksinäisyys ja sosiaalinen ahdistuneisuus yleistynyt
Yksinäisyys on ahdistava subjektiivinen kokemus siitä, että sosiaaliset suhteet eivät vastaa toivottuja. Yksinäisyys voi kohdistua sosiaalisten verkostojen puutteeseen, jolloin puhutaan sosiaalisesta yksinäisyydestä, kun taas emotionaalinen yksinäisyys tarkoittaa läheisen ja luotettavan ihmissuhteen puutetta (Weiss 1973; Junttila 2010). Yksinolo ei siis automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä, ellei siihen liity epämiellyttävää tunnetta ja halua päästä tilanteesta eroon. Yksinäisyys on tärkeä opiskelijoiden mielen hyvinvoinnin määrittäjä, sillä sen on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi ahdistuneisuuteen, stressiin ja masennukseen (Richardson ym. 2017).
Toisen asteen opiskelijoista noin 16 prosenttia (THL 2023) ja korkeakouluopiskelijoista 24 prosenttia (Parikka ym. 2021) tuntee itsensä yksinäiseksi melko usein tai jatkuvasti. Yksinäisyyden kokeminen on yleisempää yksinasuvilla ja ilman parisuhdetta olevilla opiskelijoilla (Diehl ym. 2018). Koronapandemian aikana yksinäisyyden kokeminen lisääntyi erityisesti ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelijoilla (Parikka ym. 2022). Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu osittain ristiriitaisia tuloksia sukupuolen vaikutuksista yksinäisyyden kokemiseen, mutta suomalaisissa aineistoissa yksinäisyyden kokeminen on ollut hieman yleisempää naisilla kuin miehillä (THL 2023; Parikka ym. 2021).
Koronapandemian aikana opiskelijoiden oli mukauduttava aiemmasta poikkeavaan arkeen, jossa sosiaalisten kontaktien määrää rajattiin merkittävästi.
Yksinäisyyden lisäksi toisen asteen opiskelijoiden kokema sosiaalinen ahdistuneisuus on varsin yleistä. Sosiaalinen ahdistuneisuus tarkoittaa pelkoa huomion kohteeksi joutumisesta sekä pyrkimystä välttää tilanteita, joissa huomion kohteeksi joutuminen tai oma käytös voi aiheuttaa nöyryytystä tai nolostumista (Ranta & Koskinen 2016). Sosiaalinen ahdistuneisuus on merkittävästi yleistynyt opiskelijoilla kymmenen viime vuoden aikana. Vuonna 2013 lukiolaisista 23 prosenttia ja 20 prosenttia ammattiin opiskelevista koki viikoittain vähintään kohtalaista sosiaalista ahdistuneisuutta kuluneen vuoden aikana, kun taas vuonna 2023 vastaavat luvut olivat 38 prosenttia lukiolaisista ja 31 prosenttia ammattiin opiskelevista (THL 2023). Naisilla sosiaalinen ahdistuneisuus on yli kaksi kertaa yleisempää kuin miehillä (THL 2023).
Sosiaalinen ahdistuneisuus yleistyi voimakkaimmin vuosien 2015 ja 2021 välillä (THL 2023), eli aikana ennen ja jälkeen koronapandemian. Koronapandemian aikana opiskelijoiden oli mukauduttava aiemmasta poikkeavaan arkeen, jossa sosiaalisten kontaktien määrää rajattiin merkittävästi. Sosiaalinen eristäytyminen ja yksinäisyys lisäsivät riskiä mielenterveyden haasteisiin opiskelijoilla (Loades ym. 2020), mutta myös ”paluu normaaliin” pandemian jälkeen tuntui monille nuorille vaikealta (Morgan Stanley Alliance 2022). Erityisesti ajan viettäminen itselle vieraiden ihmisten kanssa, läsnäolo-opiskelu ja opiskelun ulkopuolisiin harrastuksiin osallistuminen aiheuttivat ahdistuneisuutta (Morgan Stanley Alliance 2022).
Liikkumisen mahdollisuudet yhteisöllisyyden edistämisessä
Opiskelijoista merkittävä osa liikkuu terveyden kannalta liian vähän (Parikka ym. 2021) ja viettää liikaa aikaa istuen (Holm ym. 2023). Reipasta liikkumista tulisi kertyä lasten ja nuorten liikkumissuosituksen mukaan tunti päivittäin (Liikkumissuositus 7–17-vuotiaille lapsille ja nuorille 2021) ja aikuisten (18–64-vuotiaat) suositusten mukaan vähintään 2,5 tuntia viikoittain (UKK-instituutti 2019). Lukiolaisista ainoastaan 20 prosenttia ja ammatillisen oppilaitoksen opiskelijoista 17 prosenttia liikkuu vähintään tunnin päivässä (THL 2023). Korkeakouluopiskelijoista alle puolet (46 prosenttia) liikkuu aikuisten liikkumissuositusten mukaisesti (Parikka ym. 2021) ja 41 prosenttia istuu arkisin jopa yli 12 tuntia päivässä (Holm ym. 2023). Istumisen määrä on huolestuttava, sillä yli kahdeksan tunnin päivittäinen istuminen lisää esimerkiksi verisuonitautien ja kokonaiskuolleisuuden riskiä (Ekelund ym. 2019a; Ekelund ym. 2019b).
Liikkuminen on keino edistää opiskelijoiden fyysistä terveyttä ja oppimista (Haverkamp ym. 2020), mutta se voi myös olla keino vahvistaa opiskelijoiden yhteenkuuluvuutta ja vähentää yksinäisyyttä. Liikkuminen lisää muun muassa itseluottamusta (Collins ym. 2019, Ekeland ym. 2005), vähentää masennusoireita ja tukee mielen hyvinvointia (Singh ym. 2023), mitkä voivat edesauttaa sosiaalisten tilanteiden sujumista. Poikkileikkaustutkimuksissa on havaittu muun muassa, että liikunnallisesti aktiiviset opiskelijat raportoivat vähemmän sosiaalista eristäytymistä (Budzynski-Seymour ym. 2020) ja yksinäisyyttä (Diehl ym. 2018), ja heillä on havaittu olevan vähemmän psykososiaalisia haasteita, kuten haasteita tunne-elämässä tai kaverisuhteissa (Kuiper ym. 2018).
Merkityksellistä näyttäisi olevan se, missä, miten ja kenen kanssa liikutaan.
Pelkästään liikkumisen määrällä ei välttämättä ole vaikutuksia yhteenkuuluvuuteen tai yksinäisyyteen. Merkityksellistä näyttäisi olevan se, missä, miten ja kenen kanssa liikutaan. Liikkuminen yhdessä muiden kanssa kannustaa liikkumaan ja tuottaa positiivisia vaikutuksia mielen hyvinvoinnille (Vella ym. 2023). Tutkimukset ovat osoittaneet, että erityisesti ryhmässä liikkumisella vaikuttaisi olevan myönteisiä vaikutuksia nuorten yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämiseen (Kemel ym. 2022), ahdistuneisuuden vähentämiseen (Patterson ym. 2021) ja mielen hyvinvointiin (Doré ym. 2016). Ryhmässä tai kaverin kanssa liikkuessa tarjoutuu mahdollisuuksia vuorovaikutukselle, sosiaalisten taitojen harjoittelulle ja yhteisten tavoitteiden eteen ponnistelulle (Lippke ym. 2021; Holt & Neely 2011), mikä saattaa selittää yhdessä liikkumisen hyötyjä.
Liikuntaan liittyvän sosiaalisen tuen on havaittu olevan yhteydessä opiskelijoiden liikkumiseen (Luchene & Delens 2021). Toisen asteen opiskelijoista yli puolet pitää tärkeänä, että he voivat liikkua yhdessä kavereiden kanssa (Siekkinen ym. 2021). Toisaalta taas, jos kaveripiirin elämäntapoihin ja valintoihin ei sisälly liikkumista, saattaa liikkumisen määrä jäädä vähäisemmäksi. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa (LIITU) -tutkimuksen mukaan vähiten liikkuvat lukiolaiset kokivat saavansa kavereiltaan liikunnallista tukea vain harvoin (Laukkanen ym. 2022). Lisäksi on havaittu, että opiskelijat, jotka seurustelevat vähemmän ystävien kanssa, täyttävät harvemmin rasittavan liikunnan suosituksen (Vankim & Nelson, 2013). Myös sosiaaliset toimintarajoitteet, kuten koetut haasteet ystävien saamisessa tai oman käytöksen kontrolloinnissa, näyttäisivät haastavan liikkumista. Sosiaalisia toimintarajoitteita kokevista lukiolaisista vain 10 prosenttia ja ammattiin opiskelevista 12 prosenttia kertoo liikkuvansa tunnin päivässä, kun vastaavat osuudet ovat 18 prosenttia kaikkien lukiolaisten ja 15 prosenttia kaikkien ammattiin opiskelevien keskuudessa (Tuloskortti 2022. Lasten ja nuorten liikunta Suomessa).
Käytännön kokemukset ovat lupaavia, mutta tutkimustietoa tarvitaan lisää
Interventiotutkimuksia liikkumisen vaikutuksista opiskelijoiden yhteisöllisyyden tai yhteenkuuluvuuden lisäämiseen tai yksinäisyyden vähentämiseen on julkaistu vähän, ja ne ovat tasoltaan heikkolaatuisia. Ylipäätään tutkimustietoa liikkumisesta ja yhteisöllisyyden edistämisestä on vielä niukasti, ja se rajoittuu havainnoiviin poikkileikkaus- tai pitkittäistutkimuksiin.
Jyväskylän ammattikorkeakoulun Mieli liikkeelle -hankkeessa kehitettiin liikkumista, toiminnallisuutta ja kehollisuutta hyödyntäviä toimintamalleja, joiden tarkoituksensa oli tukea toisen asteen ja korkeakoulujen opiskelijoiden mielen hyvinvointia ja opiskelukykyä. Opiskelijoilta ja oppilaitosten henkilöstöltä kerätty palaute ja kokemukset toimintamalleista olivat lupaavia. Toisella asteella erityisesti opetukseen ja ryhmänohjaukseen sisällytetyn liikkumista ja hyvinvointia tukevan toiminnan sekä vertaistuellisen pienryhmätoiminnan koettiin edistäneen opiskelijoiden ryhmäytymistä ja yhteisöllisyyttä. Nämä toimintamallit tavoittivat hyvin terveyden kannalta liian vähän liikkuvia ja mielen hyvinvointiin tukea tarvitsevia opiskelijoita. Korkeakouluopiskelijat kokivat yhteisöllisyyttä edistäviksi toimenpiteiksi esimerkiksi korkeakoululiikunnan järjestämät lajikokeilut ja muun ryhmätoiminnan. Lisäksi oppilaitoksen yleisiin tiloihin hankitut taukoliikuntavälineet ja pelipöydät tarjosivat yhteistä tekemistä. (Peotta ym. 2023.)
Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa opetukseen ja ryhmänohjaukseen sisällytetyllä liikkumista ja hyvinvointia tukevalla toiminnalla pystyttiin vahvistamaan opiskelijoiden sosiaalisia suhteita sekä vuorovaikutusta opettajan ja opiskelijoiden välillä. Erityisesti rento yhdessä tekeminen luokkatilan ulkopuolella koettiin hyväksi tavaksi madaltaa kynnystä keskustella vaikeammistakin asioista. Opetukseen ja ryhmänohjaukseen sisällytettyjä toimintamalleja olivat esimerkiksi toiminnallinen opetus, ryhmäytymistä tukevat aktiiviset tauot, matalan kynnyksen lajikokeilut sekä yhteinen tekeminen eri ympäristöissä, kuten retket tai oppituntien siirtäminen pihalle tai luontoon. (Peotta ym. 2023.)
Vertaistuellista pienryhmätoimintaa toteutettiin hankkeen aikana ammatillisissa oppilaitoksissa. Opettajilta ja opiskelijoilta kerätyn palautteen perusteella pienryhmissä oli hyvät edellytykset turvalliselle vuorovaikutukselle, yhdessä liikkumiselle ja ystävyyssuhteiden muodostamiselle. Vertaistuelliset pienryhmät eivät olleet avoimia kaikille, vaan kohderyhmään kuuluvia opiskelijoita tavoiteltiin mukaan kohdennetulla tiedotuksella oppilaitoksen henkilöstön, huoltajien ja yksilökohtaisen opiskeluhuollon toimijoiden kautta. Pienryhmien toimintaan kuuluivat esimerkiksi matalan kynnyksen lajikokeilut, liikkumisen perustaitojen harjoittelu, luonnossa liikkuminen sekä hyvinvointityöpajat. Opiskelijat osallistuivat aktiivisesti toiminnan sisällön suunnitteluun, joten se saatiin vastaamaan opiskelijoiden tarpeita. (Peotta ym. 2023.)
Korkeakoulussa järjestetyt lajikokeilut ja muu ryhmätoiminta saivat opiskelijoilta erinomaista palautetta. Opiskelijoiden mukaan liikkuminen oli mukavaa yhdessä kavereiden kanssa ja mahdollisti tutustumisen myös muiden alojen opiskelijoihin. Opiskelijat kokivat, että ryhmässä oli helppo olla ja siinä pystyi olemaan oma itsensä. Lisäksi liikkumiseen kannustavat liikuntavälineet ja pelit oppilaitosten yleisissä tiloissa mahdollistivat yhteiset kokoontumiset ja lisäsivät samalla toiminnallisuutta. (Peotta ym. 2023.)
Yhteisöllisyyttä ja liikkumista tulisi edistää eri kohderyhmien tarpeet huomioiden
Opiskelijoiden yksinäisyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunteen yleisyys kertoo siitä, että yhteisöllisyyttä edistäviä toimia tarvitaan ja yhteisöllisyyttä pitäisi edistää läpi opiskeluvuosien, eikä vain opintojen alkaessa. Olisi tärkeää varmistaa, että opiskeluympäristöstä löytyisi jokaiselle opiskelijalle ainakin yksi ryhmä, johon kiinnittyä ja jossa jokainen voi kokea olevansa turvassa ja oma itsensä. Näin voidaan vahvistaa opiskelijoiden yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemuksia, edistää hyvää ryhmähenkeä ja vaikuttaa positiivisesti mielen hyvinvointiin.
Samanaikaisesti sosiaalisen ahdistuneisuuden lisääntyminen tulisi ottaa huomioon siinä, miten yhteisöllisyyttä edistäviä toimia toteutetaan. Sosiaalisen ahdistuneisuuden lisääntyminen voi tarkoittaa sitä, että yhä useampi opiskelija tarvitsee sosiaaliseen vuorovaikutukseen aiempaa enemmän tukea. Yhteisöllisyyttä voidaan pyrkiä edistämään hienovaraisesti esimerkiksi osana opetusta pienryhmissä tai pareittain niin, että vuorovaikutustilanne on ohjattu ja mahdollisimman turvallinen. Kilpailuasetelmaa tai esiintymistä on hyvä välttää, koska sosiaaliseen ahdistukseen liittyy vahvasti pelko nöyryytetyksi tulemisesta (Ranta & Koskinen 2016).
Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että toimintaa suunnitellaan yhdessä opiskelijoiden kanssa.
Liikkuva opiskelu -kokonaisuuden tavoitteena on lisätä opiskelijoiden liikkumista ja opiskelukykyä toisella asteella ja korkeakoulussa valtakunnallisesti. Toimintaa toteutetaan yhteistyössä oppilaitosten Liikkuva opiskelu -koordinaattoreiden kanssa. Näille henkilöille suunnatun kyselyn mukaan oppilaitoksissa on järjestetty erilaisia tapahtumia, tempauksia, lajikokeiluja, teemapäiviä ja retkiä, joissa liikkuminen on toiminut opiskelijoiden yhteisöllisyyden, ryhmäytymisen ja vuorovaikutuksen tukena (Kämppi ym. 2023). Usein kaikille opiskelijoille tarjottuun liikkumis- ja hyvinvointitoimintaan osallistuvat kuitenkin ne, jotka liikkuvat muutenkin jo terveyden kannalta riittävästi ja ovat sosiaalisesti aktiivisia. Liikkumista ja yhteisöllisyyttä edistävien toimien suunnittelussa ja toteuttamisessa tulisikin pohtia, miten tavoitetaan parhaiten ne opiskelijat, jotka ovat liikkumisen tai mielen hyvinvoinnin suhteen heikommassa asemassa. Esimerkiksi itsensä yksinäiseksi kokevilla opiskelijoilla saattaa olla iso kynnys osallistua liikuntatapahtumiin yksin. Tällöin liikuntatapahtumille tyypillinen viestintä: “Ota kaveri mukaan ja tulkaa yhdessä liikkumaan” ei välttämättä toimi.
Liikunnallisiin tapahtumiin osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa esimerkiksi niin, että niihin mennään yhdessä tutorryhmän kanssa. Toisaalta massatapahtumien järjestämisen sijaan, opiskelijoita voidaan saada helpommin mukaan suunnittelemalla ja järjestämällä sellaista toimintaa, mikä kohtaa erityisesti tietyn kohderyhmän tarpeet tai ei vaadi opiskelijoilta liikaa sitoutumista. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että toimintaa suunnitellaan yhdessä opiskelijoiden kanssa.
Konkreettisia vinkkejä opiskelijoiden liikkumisen, yhteisöllisyyden ja mielen hyvinvoinnin edistämiseen löydät Mieli liikkeelle -hankkeen toimintamallioppaasta Hyvinvoinnin ja liikkumisen edistäminen oppilaitoksissa – Toimintamalleja opiskeluarkeen (Nirhamo ym. 2023) ja Liikkuva opiskelu -verkkosivuilta.