Suomessa merkittävä osa lasten ja nuorten arjesta sijoittuu koulupäivän ja vanhempien valvovan katseen väliin jääville tunneille. Tätä aikaa on pyritty täyttämään eri keinoin, erilaisilla perusteluilla ja tavoitteilla. Tarkastelen artikkelissa, millaista mielenkiintoa lasten ja nuorten omaan aikaan on 1990-luvun lopulta alkaen osoitettu ja mitä julkisen vallan toimenpiteitä on vaadittu ja toteutettu ja mihin muihin tavoitteisiin, kuten vaikka liikunnan edistämiseen tekemiset on liitetty.
Lasten toimijuuden tukemista vai valvontaa?
Satu Lehto on väitöskirjatutkimuksessaan (Lehto, 2021) tarkastellut ohjatun vapaa-ajan tuottamista ja erityisesti koulujen kerhotoimintaa, kuten liikuntakerhoja. Lisäksi hän on kartoittanut aihepiiriin liittyviä tutkimuksia, toimenpiteiden perusteluja ja niistä esitettyjä näkemyksiä. Lähihistorian kannalta oleellisin tarkastelu alkaa 1990-luvun alun taloudellisesta lamasta ja kerhotarjonnan vähentymisestä. Sen vastaliikkeenä opetusministeriön kerhotyöryhmä oli vuonna 1998 esittänyt, että jokaisella peruskoululaisella tulisi olla mahdollisuus osallistua kerhotoimintaan.
Saman aikakauden lapsi- tai lapsuustutkimuksessa käytiin keskustelua lapsuuden riippuvuus- ja kompetenssiparadigmoista, eli karkeasti, missä määrin pitäisi korostaa lasten omaa toimijuutta lapsia koskevan valvonnan rinnalla. Kirsi Lallukan lapsitutkimuksen alaan kuuluvan väitöskirjan (Lallukka, 2003) aineistona oli lasten omaa sosiokulttuurista ikätietoisuutta koskevia haastatteluja. Niitä hän oli tehnyt muun muassa koulujen iltapäiväkerhojen yhteydessä vuonna 1996. Lapset näyttivät ymmärtävän asemansa ja sen, että pieneksi lukeutuminen toi suojaa mutta myös lisäsi kontrollia ja heikensi asemaa.
Valvontanäkökulmaa keskustelussa korosti ainakin professori Lea Pulkkinen, joka kuvasi omaa vaikuttamistyötään kertomalla, miten silloisen presidentin puoliso Eeva Ahtisaari oli kutsunut hänet vuonna 1996 Mäntyniemeen puhumaan niin sanottuun Eevan istuntoon jostain perhettä koskevasta asiasta ja hän olisi valinnut esitelmänsä otsikoksi ”Lasten ja varhaisnuorten aikuissuhteet ja ajankäytön valvonta”. Tästä oli auennut vaikuttavuusketju, jossa iltapäivätoiminnan laajentaminen tuli kirjatuksi Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmaan 1999. (Pulkkinen, 2006.) Iltapäivätoiminnan laajentamista pohjustettiin Sitran rahoittamalla projektilla, jonka suojelijoina toimivat eduskunnan puhemiehet Riitta Uosukainen ja Paavo Lipponen ja hankkeen hallituksen puheenjohtajina opetusministerit Maija Rask ja Tuula Haatainen (Launonen ym., 2003).
Kokonaiskoulupäivä yhteiskunnallisena ratkaisuna
Kokonaiskoulupäiväprojektiin, joka sittemmin brändättiin MUKAVA-hankkeeksi (lyhenne sanoista muistuttaa kasvatusvastuusta), sisältyi ohjelmallinen ajatus, että lasten ja varhaisnuorten ilman aikuisen läsnäoloa viettämää aikaa oli tarpeellista vähentää. Tulkittiin, että Suomessa jako tiiviisti toisiaan seuraavista oppitunneista koostuvan koulupäivän ja sitä seuraavan vapaa-ajan välillä oli jyrkkä. Vertailukohtana oli Yhdysvallat, missä monesti ”koulun henkilökunta, perhe, vapaaehtoisjärjestöt, liike-elämän edustajat, terveys- ja sosiaalipalveluiden tarjoajat sekä nuorisotyöntekijät toimivat yhteistyössä keskenään lapsen parhaaksi”. (Launonen ym., 2003.)
Tiiviisti vanhempiin ja lähiympäristöön verkottuneiden koulujen katsottiin tarjoavan paremmat edellytykset myönteiselle kasvulle. Toimet olisivat tarpeen, koska hankkeen toimijoiden mukaan suomalaisille kouluille ominaista oli melko heikko työilmapiiri ja sekä opettajien että oppilaiden viihtymättömyys. Myös nopean yhteiskunnallisen kasvuympäristön muutoksen, perheen ja työelämän yhteensovittamisen ongelmien sekä lisääntyneen lasten ja nuorten pahoinvoinnin katsottiin asettavan koululle aivan uudenlaisia haasteita. (Launonen ym., 2003.) Niihin vastattaisiin kokonaiskoulupäivällä, joka hankkeen loppuraporttiin oli jo nimetty eheytetyksi koulupäiväksi.
Iltapäivätoiminta lakisääteiseksi
Lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämistä koskeva säädös lisättiin perusopetuslakiin vuonna 2003. Lain mukaan kunta voi järjestää ja hankkia lain mukaista aamu- ja iltapäivätoimintaa. Toiminnan perusteiden valmistelu osoitettiin Opetushallituksen tehtäväksi yhteistyössä sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen kanssa. (Laki perusopetuslain muuttamisesta, 1136/2003.)
Lakisääteisyyttä edeltäneen vuosikymmenen paikallisia ratkaisuja on kuvattu muun muassa Salonen-Nummen väitöskirjassa (Salonen-Nummi, 2007). Pienten koululaisten iltapäivää oli esimerkiksi Porissa järjestetty käynnistämällä Iltis-toiminta, jossa luettiin läksyt ja satuja, ulkoiltiin ja pelattiin sählyä. Koulun avaaminen sen ulkopuolelta tuleville ohjaajille oli ymmärretty riskiksi mutta katsottu kuitenkin tarpeelliseksi reagoinniksi sopeuttaa koulun toimintaa yhteiskunnan muuttumiseen. Yhtenä motiivina oli, että näin saatiin lasten päivään myös enemmän liikuntaa.
Iltapäivätoimintaa oli rahoitettu ennen lakisääteisyyttä eri järjestelmistä ja eri tavoitteilla: Opetustoimen valtionosuudesta oli tuettu kerhotoimintaa. Liikunta- ja nuorisotyön määrärahoja oli kohdennettu iltapäivätoimintaan lääninhallitusten kautta. Opetusministeriön nuorisoyksikkö ja Opetushallitus olivat tukeneet Kerhokeskus – koulutyön tuki ry:tä. Maa- ja metsätalousministeriön jakama rahoitus 4H-toimintaan oli pitkälti koululaisten iltapäivätoiminnan tukemista. Lisäksi avustusta oli saatu työvoimahallinnon työllistämistuista ja Raha-automaattiyhdistyksen kansalaisjärjestöille jakamista tuista. Lakisääteistä aamu- ja iltapäivätoimintaa koskevassa hallituksen esityksessä tukimuodoksi oli luettu vielä sosiaali- ja terveysministeriön valtionosuus kunnille, koska silloisessa päivähoitolaissa iltapäivähoidon järjestämismahdollisuus 1.- ja 2.-luokkalaisille oli mainittu. (Hallituksen esitys, 57/2003.)
Opetusministeriön liikunnan vastuualueen iltapäivätoimintaan osoittama rahoitus voitiin lakisääteisen iltapäivätoiminnan käynnistymisen jälkeen kohdentaa uudelle ikäryhmälle eli vanhemmille lapsille. Avustuksia jaettiin lääninhallitusten kautta ja hankkeiden tukena olivat valtakunnallinen liikuntajärjestö Nuori Suomi ry sekä liikunnan aluejärjestöt. Tässäkin ajatuksena oli pilotoida ja käynnistää liikuntamäärärahoilla toimintamuotoja, jotka sitten laajetessaan siirtyisivät muun rahoituksen piiriin. Hankkeisiin ja tukimuotoon ylipäätään liittyi tiivis seuranta. Erillistutkimuksina aiheesta valmistui muun muassa vuonna 2011 Aija Saaren väitöskirja Inkluusion esteet ja nosteet liikuntakulttuurissa (Saari, 2011). Nuorten osallistamiseen tähdänneestä Mä oon täällä! -harrasteliikuntakonseptista ja 6–12-vuotiaille suunnatusta Löydä liikunta -kerhomallista sekä nuorille suunnatusta Your Move -kampanjasta tehtiin erillisarviointeja, joiden keskeiset tulokset kirjattiin opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelimeksi asetetun valtion liikuntaneuvoston raporttiin (Lehtonen, 2012).
Liikkuvaan kouluun
Liikunnan vastuualueella huomio siirtyi 2010-lukua lähestyttäessä liikuntasuosituksiin ja niiden jalkauttamiseen Liikkuvaksi kouluksi nimetyllä hankkeella tai ohjelmalla. Pilottivaiheessa 2010–12 oli mukana 21 kuntaa. Liikkuvassa koulussa päädyttiin samaan näkemykseen kuin opetusministeriön ja Nuoren Suomen vuonna 2008 julkaisemassa suosituksessa, että koulun liikuntatuntien määrän lisääminen ei yksin riitä tavoitteen saavuttamiseen (Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 7–18-vuotiaille, 2008, s. 38; Tammelin ym., 2022, s. 12). Näkemys oli myös siinä mielessä realistinen, että merkittävää liikuntatuntien määrän lisäystä tuskin oli odotettavissa, joten epätodennäköisen asian vaatimisen sijaan kannatti yrittää jotain muuta. Jo pilottivaiheessa kartoitettiin, mitkä muut toimijat voivat osallistua koulupäivän yhteydessä tapahtuvan liikkumisen lisäämiseen. Tässä näkökulma laajentui koulupäivän jälkeisestä kerhotoiminnasta vahvemmin myös koulupäivän sisälle. Urheiluseurat olivat aktiivisena toimijana mukana seitsemässä ja taustatukena yhdeksässä kunnassa. Myös liikunnan aluejärjestöt tukivat toiminnallaan yli puolta hankkeista.
Liikkuvan koulun laajennuttua myös sen kumppaniverkosto kasvoi tavanomaisia liikuntasektoritoimijoita ulommas. Ohjelma kehittyi niin sanotuksi kärkihankkeeksi vuonna 2015. Muuttunut status vaikutti ohjelmaa arvioineen Tapio Kuuren mukaan siihen, että liikunta nähtiin aiempaa yleisemmin oppilaiden hyvinvoinnin ja koulun arkipäivän oleelliseksi osaksi. Ohjelma lisäsi siis liikunnan relevanssia mutta samalla ohjelman sisältö jalostui kilpa- ja seuraharrastamisesta kohti laajempaa hyvinvointia. (Aira ym., 2019, s. 44.)
Islannin mallista Suomen malliin
2010-luvun jälkipuoliskolla Suomessa innostuttiin niin sanotusta Islannin mallista. Huomio heräsi siitä, että Islannin miesten jalkapallojoukkue oli edennyt vuoden 2016 maanosaturnaukseen ja siinä vielä puolivälieriin eli kahdeksan parhaan joukkoon. Islannin tapaa järjestää harrastamista käsiteltiin julkisuudessa laajasti, ja Suomesta vieraili delegaatioita tutustumassa maan liikunta- ja nuorisopolitiikkaan (esim. Virtanen, 2016.) Aihepiiriä koskevassa keskustelussa sekoittuivat paitsi haaveet urheilumenestyksestä myös lupaus, että samalla voitaisiin ratkoa nuorten päihde- ja muita ongelmia. Islannissa käyneet suomalaiset nuorisotutkijat aistivat mallin takana epäluottamusta nuorten keskinäistä ja valvomatonta yhdessäoloa kohtaan. (Kiilakoski ym., 2020.)
Pääministeri Antti Rinteen ja sittemmin Sanna Marinin hallituksen ohjelmiin (Valtioneuvosto, 2019) sisältyi kirjaus Islannin mallin pohjalta luotavasta suomalaisesta toteutuksesta. Mallin keskeisenä tavoitteena oli jokaiselle lapselle taattu mahdollisuus mieluisaan harrastukseen. Hallitusohjelmissa todettiin myös, että koulujen aamu- ja iltapäivätoimintaa ja sen laatua, kerhotoimintaa sekä yhteistyötä kuntien ja kolmannen sektorin toimijoiden välillä tuetaan. Lisäksi käynnistetään valmistelu maksuttomien harrastusmahdollisuuksien edistämiseksi koulupäivän yhteydessä. Kirjaus aidosta mahdollisuudesta harrastamiseen periytyi edellisen hallituskauden aikaisesta ministeri Sampo Terhon asettaman Harrastamisen strategia -työryhmän asiakirjasta (Harrastamisen strategia, 2019). Siihen visio oli otettu ministeri Sanni Grahn-Laasosen vuonna 2016 asettaman Jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuus mieleiseen harrastukseen -työryhmän valmistelemasta raportista (Jokaiselle mahdollisuus harrastamiseen, 2017). Poliittisen linjan perusajatus kantoi siis yli ministeri-, pääministeri- ja hallituspohjavaihdosten.
Lasten ja nuorten omaa aikaa koskeva huoli on Suomessa ollut jatkuva.
Harrastamisen Suomen malli käynnistyi ensin puolen vuoden mittaisena pilottina vuoden 2021 alusta ja laajeni nopeasti koko Manner-Suomeen. Hyvin lyhyt pilottikausi kieli siitä, että asiaa oli pohjustettu pitkään. Merkittävänä muutoksena esimerkiksi Liikkuvaan kouluun oli, että malliin sisällytettiin muutkin harrastukset ja kerhot kuin liikuntaan liittyvät. Mallissa korostettiin jo pilottivaiheessa kontrollin sijaan lasten osallistamista ja kuulemista. (Hakamäki & Lehtonen, 2023.)
Harrastamisen Suomen mallin hankesivulla sen historian kuvaus alkaa eheytetyn koulupäivän kokeilusta, eli hankkeen itseymmärrys tarinallistaa lasten vapaa-ajan järjestämisen Islannin mallia taaemmas (Harrastus koulupäivän yhteydessä, ei pvm.). Sivulle linkitetyssä katsauksessa Lea Pulkkinen ja Juha-Matti Latvala kiinnittivät huomiota siihen, että koulun yhteydessä tapahtuvan harrastustoiminnan kehittämisvastuu oli siirtynyt opetusministeriltä tiede- ja kulttuuriministereille, joita ehti Sanna Marinin hallituksessa olla neljä, ja että malli ehdotettiin kirjattavaksi nuorisolakiin, ei perusopetuslakiin (Pulkkinen & Latvala, 2022). Harrastamisen Suomen mallia koskeva säädös astui voimaan vuoden 2023 alusta. Sen tarkoitukseksi kuvataan nuorten hyvinvoinnin edistäminen mahdollistamalla perusopetukseen osallistuvalle nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän jälkeen tai ennen sen alkamista. Erikseen on täytynyt todeta, että nuoren osallistuminen tähän on kuitenkin vapaaehtoista. Vastuu toiminnan järjestämisestä tai hankkimisesta sekä nuorten kuulemisesta on sälytetty kunnille. (Laki nuorisolain muuttamisesta, 955/2022.) Mallin toteutusta arvioi Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi (Laimi ym., 2023). Selvityksessä toivottiin muun muassa harrastamisen selkeämpää määrittelyä, mallille toteutettavissa olevaa päätavoitetta, käyttäjämäärien mittaamista ja kansallista ilmoittautumisjärjestelmää. Nuorisolakikirjauksen vaikutuksen arvioinnin on tarkoitus sisältyä kevään 2026 arviointiin, jota toteuttavat Karvi ja Motiva (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2025).
Ympyrä sulkeutuu?
Huhtikuussa 2025 eduskunta hyväksyi perusopetuslain muutoksen, jolla rajoitettiin matkapuhelinten ja mobiililaitteiden käyttöä oppitunneilla. Muutos astui voimaan elokuussa 2025. Seuraavasta syksystä alkaen perus- ja esiopetuksessa tulee edistää myös liikunnallista elämäntapaa. Siihen mennessä opetuksen järjestäjät ehtivät päivittää paikalliset opetussuunnitelmat. (Opetushallitus, 2025.)
Ehdotukset ja toimenpiteet elävät ja ovat aikaansa sidottuja. Niitä sovelletaan tarpeen mukaan ja toisinaan samoja ajatuksia nimetään ja paketoidaan uusiksi. Kehitys ei ole suoraviivaista, vaan aina välillä vanhoihin termeihin ja ajatuksiin palataan. Pitkään haudattuna ollut kokonaiskoulupäiväkin on kaivettu esiin. Tammikuussa 2026 opetusministeri Anders Adlercreutz esitti Educa-messuilla, että oppilaat voivat huonosti eivätkä jaksa opiskella kokonaista koulupäivää (Adlercreutz, 2026). Havainnon mukaan mielekästä harrastustoimintaa on, mutta sen saatavuus vaihtelee ja kunnat järjestävät toimintaa eri tavoin. Adlercreutzin huomion voi lukea kritiikkinä Harrastamisen Suomen mallin toteutustavalle tai sitten kunnille, jotka sitä tekevät.
Adlercreutz ehdottikin yksinäiselle puhelimen selaamiselle vaihtoehdoksi kokonaiskoulupäiväkokeilua, jossa eri toimintamuodot koordinoidaan paremmin lapsen näkökulmasta ja osana koulupäivää. Lasten ja nuorten omaa aikaa koskeva huoli on Suomessa ollut jatkuva. Sillä on vuosikymmenten mittaan perusteltu erilaisia politiikkatoimia. Välillä samaakin asiaa on alettu kutsua uudella nimellä ja välillä vanhat nimet on otettu uudelleen käyttöön.